Tämä käytti kaiken voimansa säilyttääkseen malttinsa. Mutta myrsky hänen sisässään oli niin valtava, ettei hän saanut sanotuksi sanaakaan. Ove-herra sitävastoin hyppäsi ylös polvistuneesta asemastaan.
"Tekin olette siis kuuntelija, Niilo Bonpoika!" sanoi hän, ääni ja katse ivaa ja kiukkua puuskuen.
"Niin, olen kuunnellut!" vastasi Niilo, "olen kuunnellut, suokaa se anteeksi … annan teille siitä hyvitystä, herra Ove, missä ja milloin tahdotte… Tahdoin omin silmin nähdä ja omin korvin kuulla tuomioni… Olen sen kuullut, eikä minulla ole muuta kuin lausua hyvästi ja mennä…"
Kaino neito seisoi kalpeana, katse tuijottavana. Hän painoi tajuttomasti kätensä sydäntään vasten ja koki puhua. Mutta sanaakaan ei tullut hänen huuliltaan. Kieli oli kuin kivettynyt. Niilo katsoi häntä, ja hänen katseensa oli niin lämmin, mutta kuitenkin niin tuskaa täynnä, että Briitasta tuntui kuin veri olisi lakannut virtaamasta hänen suonissaan, ja sydän lyömästä hänen rinnassaan.
"Hyvästi, Briita-neiti", kuuli hän Niilon sanovan, "hyvästi, olkoon onni teille suosiollinen, ja unhottakaa te helpommin minut, kuin minä unhotan teidät."
Enempää ei neito kuullut. Nyt kuoli ajatus pois, hän seisoi yksinään autiolla kankaalla synkeänä yönä. Hän vaipui hiljaa maahan kukkain keskeen.
Mutta Niilo meni raskain askelin kivipihan yli torniin. Steen tuli juosten sieltä. Niilo ei huomannut tätä eikä sitäkään, että marski tuli samassa häntä vastaan.
Hän olisi jatkanut käyntiään, ellei marski olisi viitannut häntä luokseen. Hän oli saanut tietoja Suomesta Tordilta. Viipurin linna oli hänen käsissään, ja Turku oli annettu kuninkaalle. Marski näytti odottavan näiden uutisten johdosta jotakin kysymystä Niilolta, mutta kun sitä ei tullut, niin hän lisäsi itse:
"Vanha Krister-herra on kuollut!"
"Kuollut?" lausui Niilo koleasti.