Marski katsoi kummastuksella häneen, mutta huomasi hänen kiihtyneen, melkein epätoivoisen katseensa. Mutta hän ei halunnut tunkeutua hänen uskotukseen, vaan tahtoi antaa hänelle aikaa tyyntyä ja lausui senvuoksi hymyillen:
"Minulla olisi tärkeätä sanottavaa teille … pyydän senvuoksi, että saavutte luokseni tunnin perästä!"
Sitten he erosivat, ja Niilo jatkoi matkaansa kiviportaita myöten huoneeseensa torniin. Aluksi hän ei huomannut siellä mitään muutosta tapahtuneen siitä kuin lähti sieltä. Hän pysähtyi ikkunan ääreen, josta oli äsken katsellut maisemaa. Hän näki nyt Oven tulevan vuorostaan linnaa kohden. Mutta Briita-neitiä hän ei nähnyt.
Syvä huokaus hiipi hänen rinnastaan. Hänestä oli niin vaikea luopua tästä onnesta, joka oli kukka hänen nähtensä kasvanut. Se oli noussut oraalle ja kukkinut — hän ei ollut sitä huomannutkaan, mutta ei myöskään voinut ajatella, että asia voisi mitenkään toisin olla. Nyt se oli kuitenkin poissa, kuihtuneena, juuret revittynä … se oli mennyttä. Hän olisi ollut, jos sitä vaadittiin, valmis uhraamaan hänen tähtensä kaiken, hengen ja omaisuuden, kaiken sen elämän hyvyyden, jota ihmiset toisiltaan kadehtivat, — kaiken hän olisi uhrannut sen onnen edestä, joka häntä vastaan hymyili tästä kainosta kukkasesta, kuten hän jo oli uhrannut sen taikakalunkin, jonka voimasta kaikki maailman onni riippui. Mutta häntä, tuota ihanaa neitoa, saada häneltä rakkautta ja häntä rakastaa, — sen menettämistä hän ei jaksanut kantaa.
Hän oli tosin sanonut hänelle jäähyväiset, hän oli täydellä todella päättänyt olla näkemättä häntä, hän riistäisi rakastettunsa kuvan kokonaan pois sydämestään. Mutta sydämessä on, kuten joka temppelissä, ulompi ja sisempi osa. Siinäkin on eräs kaikkein pyhin, ja mikä on sinne sijansa saanut, sitä ei niinkään sieltä riistetä ja karkoiteta, mitä järki ja viisas harkinta käskeneekin. Briitan kuva säteili siellä nyt melkein kauniimpana kuin ennen. Niin, nousipa hänen sieluunsa vieläkin kerran ajatus voittaa hänet kaulaketjun avulla.
Ja hän kääntyi pöytää kohden, jolla kaulaketju oli.
Mutta se oli poissa.
Hän säpsähti ja koetteli sitten kädellään pöytää, nosti puulaatikkoa ja kantta. Mutta kaulaketjua hän ei löytänyt. Hän tuijotti siihen paikkaan, jossa se oli ollut, hän miltei lävisti pöydän katseellaan. Mutta hän näki vaan tyhjän tilan, sitä ei siinä ollut. Niilo kääntyi huoneeseen päin tarkastaen ympäri huoneen. Mutta tulos oli sama. Koru, josta hänellä oli ollut niin paljon huolta ja josta hän oli päättänyt luopua, oli ja pysyi poissa.
Niilo meni taasen ikkunan ääreen. Maisema oli hymyilevän rauhallisena hänen edessään ja korkeudessa kaarteili taivaan sininen holvikatto. Katsahdettuaan ylöspäin näki Niilo kuin tulisäkenen liikkuvan korkealla taivaalla.
Ovi avattiin hänen takanaan, mutta hän ei sitä huomannut.