"Mitä te mietiskelette, Niilo Bonpoika?" kysyi eräs ääni hänen takanaan, "mitä te katselette taivaalle?"
Kysyjä oli marski itse. Niilo sävähti, hän ei aluksi oikein tiennyt, mitä vastasi. Hän osoitti loistavaa säkenettä, joka liikkui korkeudessa hiljaan avaroissa kehissä, ikäänkuin olisi ollut näkymättömissä liitelevän linnun säihkyvä silmä. Marski katseli kauan tuota outoa ilmiötä, johtumatta siitä mihinkään erityiseen mielentilaan.
"Siellä on lintu, joka lentelee kierrellen", sanoi hän, "olenpa varma, että se on Briitan haukka, joka on päässyt irti ja sitten varastanut jonkun loistavan esineen… Kas, kas — tuolla tulee kotka! Siitä syntyy taistelu… Harmaa haukka ei kernaasti pakene, tunnen sen vanhastaan, Briita on sen minulta saanut…"
"Se pakenee!" sanoi Niilo, joka seurasi jo näkyvissä olevain lintujen liikkeitä suurella tarkkuudella.
"Se pakenee … pakenee todellakin!" huudahti marski.
Niilon mieleen välähti ajatus marskin puhuessa. Lintu oli epäilemättä harmaa haukka, jonka ominaisuuksista Briita-neiti oli jutellut Hirven kannella. Ja loistava esine sen kynsissä ei liene ollut muu kuin kaulaketju? Niilo kalpeni, eikä voinut olla huudahtamatta:
"Kaulaketjuni!"
Mutta nyt kalpeni marski vuorostaan. Hän tarttui kiivaasti Niilo
Bonpojan käsivarteen huudahtaen:
"Kaulaketjunne, Niilo! … mitä sanotte, onko se kaulaketjunne?"
Niiloa, joka ei aavistanut marskin tuntevan hänen salaisuuttaan, kummastutti hieman marskin kiihkeys, mutta tällä hetkellä hänellä ei ollut malttia harkita ja punnita mitään. Hän vastasi senvuoksi empimättä: