"Sallikaa minun edes käydä kotona vähäisen … tulen sitten takaisin", pyysi vanhus.
Mutta marski viittasi vaan kädellään ja kääntyi mennäkseen pois.
Steen oli aluksi, päästyään kieltämisellään kuulustelusta vapaaksi, käynyt jäntevin, vaikka hitain askelin vähän syrjään, mutta nyt hän taasen palasi. Hän tähysteli Niilo Bonpojan katsetta, ja huomattuaan, että tämäkin katsoi häneen, loi hän nopeasti silmänsä maahan. Kuultuaan sitten, minkä kohtalon haukkamestari sai, ja nähtyään marskin vihastuneen katseen, hänen silmänsä säihkyivät, ja vanhan palvelijan rukous viilsi niin hänen sydäntään, että hän kävi reippain askelin tulevan herransa eteen lausuen:
"Herra", — ääni oli varma, vaikka hän ei kyllä saanutkaan pidätetyksi kyyneliä valumasta poskilleen — "herra, vanhus on syytön. Minä yksin olen syyllinen ja minua on senvuoksi rangaistava kaksinkerroin, sillä ensimmäiseen virheeseeni olen vielä lisännyt valheen."
"Sinäkö, Steen!" huudahti marski, mutta rupesi samassa odottamaan pojan vastausta, huomatessaan hänen rehelliset kasvonsa ja sen vilpittömän surun, joka niistä näkyi.
"Niin!" vastasi Steen, "minä sen tein, ja vaikka minulle on suureksi häpeäksi, niin täytyy tunnustaakseni, että vihanne pelko sai äsken kieleni siteeseen…"
Marskin kehotuksesta kertoi Steen sitten, kuinka tapahtuman oikea laita oli, ja lopetettuaan jäi hän odottamaan tuomiotansa. Marski seisoi kauan häntä katsellen. Vihdoin hän lausui:
"Kahdella on valta sinua tuomita … Niilo Bonpojalla, jonka asia tämä on, ja … haukkamestarilla, joka oli sinun tähtesi saamaisillaan ankaran rangaistuksen."
Steen suuteli herransa kättä ja juoksi sitten ukon luokse.
"Riennä vanhus", sanoi hän ukon käteen tarttuen, "sano rangaistukseni ja riennä veljenpoikasi luo … ja unhota, jos voit, sen tuskan, jonka sait minun tauttani kärsiä.