"Niin reippaan pojan tähden, kuin sinä olet", sanoi vanha haukkamestari, "olen valmis kärsimään minkä rangaistuksen tahansa… Jumala teitä siunatkoon!"
Haukkamestari oli liikutettu, ja Steen samaten. Silmät maahan luotuina, lähestyi hän hitain askelin Niilo Bonpoikaa.
"Rangaiskaa minua kovasti", sanoi hän tälle vapisevalla äänellä, "rangaiskaa minua kovasti … en unhottanut teille antamaani lupausta, mutta minä pelkäsin… Rangaiskaa minua, etten koskaan pelon tähden olisi totta puhumatta… Yhtä vaan pyydän teiltä, älkää ottako ystävyyttänne minulta!"
"Olet korjannut, minkä olet rikkonutkin, Steen", sanoi Niilo, laskien vasemman kätensä pojan olalle ja tarttuen oikealla hänen käteensä. "Ystävyyttäni saat täst'edes enemmän kuin ennen … olet hyvin kestänyt koetuksesi."
Kaarlo Knuutinpoika seisoi tätä katsellen, ja kun Niilo oli lausunut sanansa, astui hänkin Steenin luokse tarttuen hänen käteensä.
"Pidän sinusta, poika", sanoi hän, "minustakin saat hyvän ystävän."
Ja kaikki palvelijat kohottivat innokkaan eläköönhuudon reippaalle
Steen Sturelle.
Vanha laamanni, jonka silmiin oli vähitellen ruvennut ilmestymään kyyneleitä, viittasi sitten pojan luokseen, tarttui hänen käteensä ja astui hänen kanssaan kiviportaille, joilla ritari Kustavi Anundinpoika oli seissyt kuullen ja nähden kaiken, mitä kentällä tapahtui. Tullessaan pojan kanssa pysähtyi laamanni ystävänsä, vanhan ritarin ääreen. Tämä laski kätensä pojan pään päälle ja katsoi häntä syvästi silmiin.
"Pysyköön tämä aina elävänä muistossasi, poikani!" sanoi hän.
Tämä oli sekä rangaistus että palkinto. Muuta hän ei tehnyt eikä sanonut. Mutta isän katsetta ja ääntä, jolla hän nämä sanat lausui, ei poika hevin unhottanut.