Noin kuusi vuotta edellä kerrotuista tapahtumista, kulki eräs ratsujoukko Viipurin linnaan päin idästä tulevaa tietä myöten. Joukko oli hyvin pieni, mutta miehet olivat valioväkeä, ja kelmeä talviaurinkokin, joka paistoi niiden kiiltäville haarniskoille ja kuuraisille parroille ja hiuksille, näytti mielihyvällä heijastavan säteitään heidän välkkyviin varuksiinsa.
Joukon etupäässä ratsasti nuori ritari. Hän oli tavattoman lujarakenteinen, ja hänen ulkomuotonsa oli niin jalo ja voimakas, että hän näkyi olevan kuin luotu yhteiskunnan kukkuloita varten. Hänen liikkeensä ja käytöksensä oli reipasta ja miehekästä, mutta osoitti samalla, että hän oli aikaisin seurustellut ylhäisten ja korkeain parissa. Koko hänen olemuksensa osoitti niin sanoaksemme kypsynyttä voimaa. Hänen luonteensa ei näyttänyt olevan sitä laatua, joka silmänräpäyksessä kuohahtaa ja voi silloin sielun jännitystilassa tehdä tekoja, jotka katsojaa hämmästyttävät; hänen tarkoitusperänsä täytyi olla korkeampi ja vaikeampi saavuttaa. Sellaista työtä, joka vaatii tuota tasaista, väsymätöntä työskentelyä kokonaisen ihmis-ijän, — sellaista työtä täytyi ajatella tämän ritarin elämäntyöksi, sellaista varten hän näytti olevan luotu. Ylevä tyyneys kuvastui hänen otsaltaan, ja rohkeat piirteet hänen suunsa ympärillä osoittivat päättäväisyyttä, ja silmistä loisti lämpö, jonka tuottaa ainoastaan mielen lujuus ja hyvän omantunnon kesäaurinko.
Ritarin kilpi, joka riippui satulannupista, oli jaettu kahteen vaakasuoraan kenttään, joista toinen oli valkea, toinen musta, ja auringonsäteet välkkyivät kuurahelmillä, ikäänkuin solmiakseen muistoseppeleen kilpimerkin ympärille. Se oli Natt-och-Dag -suvun kilpimerkki, ja ritari oli Niilo Bonpoika Sture. Hän palasi tutkimusmatkalta Venäjän rajalta, jonka maan kanssa rauha oli kaikkea muuta kuin varma. Tosin oli Viipurin linnanherra vähän neljättä vuotta sitten vakavasti kurittanut muutamia venäläisiä mahtimiehiä ja ottanut joukon vankeja, jotka venäläinen ruhtinas Aleksander Vasiljevitsch oli lunastanut, mutta toissa vuonna (1445) oli Kristofer-kuningas tehnyt liiton liiviläisen Kalparitariston suurmestarin kanssa suurta Novgorodia vastaan, ja senvuoksi piti Suomessa olla varuillaan.
Sekä ritari että ratsumiehet olivat vaiti. Tultuaan lähelle erästä paikkaa, jossa merenlahdelma levisi hopeankirkkaana tasankona nähtäviin, pysähtyi ritari katselemaan kaunista maisemaa. Siitä oli nimittäin mitä ihanin näköala pienen Viipurin kaupungin, sen muurien ja luostarien yli. Edellisinä vuosina oli Kaarlo Knuutinpoika suurilla kustannuksilla korjannut linnan, osittain lisää rakentaen, niin että se herätti kaikkein katselijain ihmettelyä, ja sitä pidettiin valtakunnan lujimpana ja kauneimpana linnana. Se ei ollut kuitenkaan vielä aivan valmis. Päätornin aikoi marski tehdä korkeammaksi, työ oli jo alettu vuonna 1447, mutta se ei ollut vielä valmis, vaan telineet olivat yhä paikoillaan torninmuurin sisäpuolella, ja niitä peitti nyt tilapäinen laudoista kyhätty katto.
"Kauniimpaa linnaa ei löydy!" sanoi eräs etummaisista ratsumiehistä lähestyen Niiloa. "Mitä on Eerik-kuninkaan Visborg tämän rinnalla?"
"Varmempana on kuitenkin Eerik-kuningas Visborgissaan, Hollinger", vastasi ritari kotvasen äänettömyyden perästä, "kuin marski Viipurissa."
"Mutta katso", huudahti Hollinger, "kuinka myrsky rytyyttelee torninkattoa … jos se vielä tuosta vähän paranee, niin luulen, että koko katto lentää tiehensä."
Koko aamupäivän oli puhaltanut ankara myrsky, ja honkametsä oli huokaillut, ikäänkuin siinä asuva haltia olisi tuntenut vankeutensa raskaaksi ja ikävöinyt vapauttansa. Mutta tiheät lumioksaiset kuuset olivat kuitenkin olleet hyvänä suojana etteivät miehet olleet paljon tulleet myrskyä huomanneeksi. Nytkin he olivat siltä suojattuina metsänrinteellä, josta lähti siinä kohden leveä suikale rantaan päin. Mutta juuri tänä hetkenä näyttivät myrskyn henget kokoavan kaiken voimansa. Ilmasta kuului jyminää, meren jää ja metsä natisi, ikäänkuin jättiläiskäsi olisi koettanut murtaa puiden mahtavia runkoja ja syöstä ne maahan.
Samassa lensi mainittu lautakatos Viipurin tornista kiitäen kauas meren jäälle. Silloin näkyi erään miehen pää torninmuurin yläpuolelta. Ritari miehineen oli kuin paikalle naulattuna. Tapaus sattui melkein heti, kuin Hollinger oli saanut sanotuksi, että niinkin voisi käydä.
"Niin totta kuin elän, herra Niilo", huusi Hollinger, "niin luulen, että marski itse on tuolla tornissa!"