Niilo katsoi ja tunsi hänet marskiksi samoin kuin kaikki miehetkin.
"Lienee tärkeä asia, joka pitää marskia tuolla tornissa tällaisella ilmalla!" mutisi eräs harmaapartainen mies Niilon vieressä. Mutta Niilo kannusti hevostaan, ja laukassa ratsastivat he sitten hirmumyrskyä vastaan kaupunkiin ja linnaan päin.
Siellä oli Kaarlo Knuutinpoika (Bonde) helluntaista huhtikuun 29 päivästä asti 1442 linnanherrana; vanha herra Krister Niilonpoika (Wasa) kuoli silloin, ja linna tuli marskille. Hän eli siellä niin komeasti, ettei yksikään Viipurin entisistä linnanherroista ollut hänelle vertoja vetänyt ja, kuten mainitsimme, oli vanhan linnan ulkomuotokin hänen käsissään muuttunut. Kustannuksia hän ei säästänyt uutisrakennuksissaan ja korjauksissaan, ja koko sielullaan hän muutenkin otti niihin töihin osaa, iloiten joka kohdasta, mikä valmiiksi saatiin. Siinä hänelle oli suureksi hyödyksi suuri kokemus ja tieto siitä, miten ruhtinaat ja ritarit vieraissa maissa linnojaan varustivat. Hänen kaunis rouvansa, joka elävästi ymmärsi herransa ajatukset, oli myöskin suureksi avuksi. Hän nimittäin usein muodosteli oman päänsä mukaan marskin suunnitelmia, antaen niille aina hienomman ja aistikkaamman muodon. Tämä tapahtui kuitenkin etupäässä huoneiden sisustamista järjestettäessä.
Kuten linna ihanine ympäristöineen ja lammikoineen oli ulkomuodoltaan kaunein, mitä nähdä voi, niin oli sillä sisäpuolellaankin huoneita, jotka varustustensa puolesta olivat kuninkaanlinnankin huoneita komeammat. Täällä eli Kaarlo Kaarinansa kanssa mitä mieluisinta elämää, täällä hän vietti rauhallisimmat ja huolettomimmat vuotensa. Illoin kokoonnuttiin linnan suureen saliin, jossa olivat läsnä ritarit ja huomattavimmat päällysmiehet sekä linnan kappalainen. Viimemainittu luki silloin seurueelle kappaleita jostakin kronikasta, tai marski kertoili, mitä oli nähnyt ja kokenut vieraissa maissa. Kaarina-rouvan kauniit kasvot hymyilivät silloin niin suloisesti, ja marskikin hymyili huomatessaan, että hänen kertomuksensa olivat Kaarinasta hupaisia.
Mutta kirkkaimmallakin päivällä on varjonsa, ja niin oli tälläkin elämällä. Se johtui marskin kunnianhimosta leviten siitä synkkänä hänen nykyisen elämänsä viehkeälle nurmikolle, ja oli hetkiä, jolloin ei mikään, ei edes Kaarinan hymyily, voinut sitä karkoittaa. Hän, joka oli tottunut olemaan valtakunnan johtajana, ei voinut tätä suuruuttaan unhottaa. Ajatellessaan entisyyttään ja tulevaisuuttaan tuntui Viipurin linna kaikkine loistoineen hänestä koristetulta haudalta.
Tällaisina epätoivon kolkkoina hetkinä häilyi hänen mielessään paljon sellaista, joka kuului menneisyyteen ja jonka olisi pitänyt sinne ijäksi päiväksi jäädäkin. Mutta useimmin kuvasteli hänen mielessään vanha nunna, ja hänen ohellaan kimalteli aina mielikuvituksessaan loistava kaulaketju, tuo onnen taikakalu, jonka salainen voima kasvoi sikäli, kuta mahdottomammalta alkoi näyttää että hän konsanaan saisi sitä omakseen.
Onneksi löytyi jotakin, mikä veti hänen aatoksiaan ja voimiaan toisaalle pakottaen häntä jättämään sisäiset intohimonsa unhotuksiin. Niin oli venäläisten kanssa ollut rajakahakoita, ja hän oli itse tehnyt matkan Tukholmaan 1446. Marski oli nimittäin sinä vuonna kutsuttu Tukholmaan erään retken johdosta, jota hommattiin Erik-kuningasta vastaan Gotlantiin. Hän tuli suuri ja loistava seurue mukanaan, ja tällä kertaa oli kuningas niin lempeä ja ystävällinen, kuin olisi hyvinkin ollut Kaarlon paras ystävä. Samanlainen oli myöskin hänen kuningattarensa, Dorotea Brandenburgilainen, jonka Kristofer-kuningas oli edellisenä vuonna nainut. Tukholmassa vietettiin aika alinomaisilla pidoilla, ja kuningatar oli silloin — niin kerrotaan — heittänyt marskille "monta leikkisää sanaa" ja saanut häneltä kallisarvoisia lahjoja. Muutamissa suurissa pidoissa, jotka marski pani toimeen, oli läsnä paitsi kuningasta ja kuningatarta myöskin lähettiläs suuresta Novgorodista. Mutta marski älysi hyvin kuten kaikki muutkin, että tämä ystävyys oli pelkästään ulkonaista. Valta oli muitten käsissä, suuret tapahtumat kulkivat menoaan, kenenkään välittämättä entisen valtiohoitajan toiveista ja mielipiteistä, ja hänen vanhat vastustajansa lämmittelivät kuninkaallisen suosion päiväpaisteessa. Se kävi marskin sydämelle, ja katkeruus lisääntyi, kuta enemmän hän aprikoitsi, kuinka toisin asiat olisivat voineet olla.
Gotlannin retki ei tuottanut mitään tärkeitä seurauksia. Paluumatkalla särkyi kuninkaan laiva salakarille ja upposi, että hän paitasillaan hädin tuskin pelastui Stäkeholmaan, josta hän läksi Kalmariin kohtaamaan kuningatartaan. Sieltä hän sitten matkusti Tanskaan.
Marski palasi Svartsjöhön ja piti siellä loistavat häät tyttärelleen Kristiinalle ja eräälle nuorelle tanskalaiselle Eerik Eerikinpojalle (Gyllenstjernalle). Häät olivat, kuten sanottu, loistavat, mutta keskellä niiden iloja tapahtui jotakin, mikä vei Kaarlolta kauaksi kaiken riemun. Hän oli menemässä isosta salista, jossa tanssi oli paraikaa käynnissä, holvikäytävää myöten ritariparvelle. Silloin hän huomasi mennessään erään soihdun valossa harmaamunkin nojallaan seinää vasten. Munkki kuiskasi hänen nimeään, hän säpsähti ja pysähtyi. Ääni oli tuttu. Se oli Bengta-rouvan ääni.
"Kaulaketju?" kysyi hän.