Kaarlo kertoi hänelle lyhyesti tapahtuman Penningebyssä. Mutta nunna kohotti rankaisevasti kättään.
"Heikkouskoinen!" sanoi hän, "etsi, etsi, niin löydät. Minä olen saanut selityksen erääseen uneeni … ja minä olen tullut tämän pitkän matkan sanoakseni sen sinulle, kun kuulin, että olet täällä Svartsjössä … etsi, niin löydät … löydät sen kolmen vuoden kuluessa, ja sitten…!"
Samassa tuli holvikäytävä ihmisiä täyteen. Joukko herroja aikoi mennä ritariparvelle kuten marskikin. He pysähtyivät huomattuaan marskin ja munkin. Mutta tämä tahtoi joko saada kuulijaansa enemmän luottamusta siihen, mitä aikoi sanoa, tahi mieli häntä rangaista — hän ei huolinut vähääkään uutten kuulijain tulosta, vaan pikemmin korotti kuin hiljensi ääntään sanoessaan:
"Herra Kaarlo, olkaa valmis tulemaan kolmen vuoden kuluessa maan kuninkaaksi; sanon, että Jumalan tahto on totisesti erottaa Kristofer-kuningas vallasta, ennenkuin se aika on loppuun kulunut!"
Kaarlo tyrmistyi. Nämä olivat vaarallisia sanoja niin monen kuullen.
Mutta hän malttoi liikutuksensa ja sanoi:
"Isä, varokaa tuollaisia puheita; jos kuningas saa sen kuulla, niin se tulee teille kalliiksi!"
Munkki oli taipumaton.
"Minä en huoli", sanoi hän, "kuka puhettani kuulee, tai siitä itkee ja suree. Kristofer-kuningas ei tule Ruotsiin enää!"
Marski vastasi munkille samaan tapaan kuin äskenkin sekä käänsi hänelle selkänsä mennäkseen pois. Hän meni takaisin tanssisaliin, että käytävään tulleet herrat voivat jatkaa matkaansa ritariparvelle, mutta munkki seurasi häntä, ja kuiskasi Kaarlon tarttuessa oveen hänen korvaansa:
"Silloin, Kaarlo, ellei sinulla ole kaulaketjua, olet kaiken menettänyt!"