Sitten harmaamunkki katosi, ja ne sanat kaikuivat aina hänen korvissaan, kun joku tapaus johti hänen ajatuksensa menneisiin asioihin. Hän näki harmaaveljen ja Bengta-rouvan palavan katseen syvään painetun munkkipäähineen alta, ja kaikki, mitä tapahtui sellaista, joka näytti munkin ennustuksia toteuttavan, lisäsi rauhattomuutta hänen sielussaan.
Tuli nälänhätä. Kerrottiin, että kuninkaalla oli maassa matkustaessaan niin suuri seurue, että hevosille meni joka päivä viisi kuormaa ohria appeeksi, ja kansa sai syödä pettuleipää. Miehet, jotka palasivat Viipuriin jostakin marskin talosta Ruotsista, kertoivat tätä, ja he toivat myöskin herralleen useita pilkkalauluja kuninkaasta, joita kansan kesken ruvettiin yleisesti laulamaan. Eräskin oli tämmöinen:
Kun hän on herrana, kaikki on kurjaa;
Kylissä on nälkä, ja mieltä on nurjaa.
Ja vanhat ja nuoret hänehen suuttuu
Ja pettukuninkaaksi kutsuu.
Rutto tuli vieden paljon ihmisiä, ja Tukholmassa raivosi suuret tulipalot. Kaikki tämä lisäsi häiriötä marskin elämässä ja kuta lähemmäksi noiden kolmen vuoden loppu tuli, joista nunna oli puhunut, sitä kiihkeämmäksi ja kärsimättömämmäksi muuttui marskin mieli.
Niin päättyi vuosi 1447. Joulua vietettiin leikeillä ja tansseilla Viipurin linnassa. Kaarlo ei tahtonut, että hänen rakkaan Kaarinansa elämä kävisi ikäväksi, vaikkei hän itse voinut ottaa iloon osaa. Jos hän tuli saliin tanssien aikana, katseli hän sitä, tavotti Kaarinan katsetta ja näytti riemastuvan, kun se kirkkaana säteili häntä vastaan, mutta samassa se oli jo poissa. Ja sitten hän kulki rauhatonna paikasta toiseen.
Tänään tammikuun 4 päivänä 1448 oli hän viettänyt aamua keskustelemalla erään oppineen dominikaanimunkin kanssa, joka oli matkustellut paljon vieraissa maissa. Hän oli hyvin perehtynyt rakennustaitoon, ja nyt hän kertoi marskille eräästä tornista Roomassa ja oli saanut marskin suuresti innostumaan siihen ja miettimään, että Viipurin linnan keskeneräisen tornin ehkä voisi samoin rakentaa.
Munkki oli tuskin lähtenyt, niin Kaarlo otti käteensä vasaran, jota hän piti aina kulkiessaan tarkastelemassa linnan rakennustöitä, ja lähti torniin. Tuuli kipakasti, jonka vuoksi marski kääri pehmeät kalliit turkkinsa tiukkaan ympärilleen. Hän ryhtyi heti niin toimessaan tutkimaan suunnitelmaansa, ettei huomannut myrskyä, joka yltyi pelottavasti pitäen kamalaa meteliä lautakatoksessa. Se vinkui ja ulvoi, kuin kaikki pimeyden henget olisivat tulleet laulamaan laulujaan tuolle levottomalle miehelle.
Äkkiä tuli tuulenpuuska, joka repäisi hirvittävällä räiskeellä lautakaton pois. Marski joutui soran ja pölyn keskelle, hän katseli ympärilleen, ikäänkuin nyt vasta huomaten hirmumyrskyn. Pian senjälkeen kuuli hän tornin portailta raskaita askeleita. Siellä tuli rakennusmestari katsomaan, mitä vahinkoja torni oli kärsinyt ja kuinka niitä voisi korjata. Hän pysähtyi kummissaan huomattuaan linnanherran. Pölypilvestä, jota tuuli lennätti ilmaan, tarttui Kaarlon turkkeihin tukko höyheniä. Hän aikoi pyyhkäistä ne pois kädellään, mutta silloin hän tuli lähemmin silmänneeksi niitä ja otti kiireesti ne kouraansa. Hän katseli niitä rakennusmestarin tullessa.
"Ovatko muuraajat maanneet täällä?" kysyi Kaarlo huolimatta kuulla, mitä rakennusmestarilla oli sanottavaa.
"Eivät", vastasi tämä, "eivät he ole!"