"Etkö löytänyt mitään muuta … etkö mitään!"
Marskin silmät paloivat, ja hänelle näytti olevan vaikea puhuakin.
"Ei!" toisti rakennusmestari, "ei mitään muuta kuin vanhat kuivettuneet luut ja höyhenet!"
Marski kumartui lähemmin katselemaan muuria, jossa vanha torninreikä selvästi näkyi. Hän löi vasarallaan sen alapuolella oleviin kiviin, ja niistä lähti ontto ääni.
Noustessaan seisoalleen oli marski kalmankalpea, ja kylmiä hikipisaroita tippui hänen ohimoiltaan.
"Hyvä, hyvä!" sanoi hän nyökäten rakennusmestarille, "olkoon se nyt sinään, myrsky tunkee ihan läpi luiden. Olen muuten saanut toisia tuumia torniin nähden … tule huomenna luokseni, niin saamme lähemmin siitä puhella!"
Sitten hän meni pois ja rakennusmestari seurasi häntä. Marski meni huoneeseensa ja kielsi vanhan hovimestarinsa ketään sisälle laskemasta. Mutta kun hän oli sulkemaisillaan ovea, tuli Kaarina-rouva pyytäen puhutella häntä, eikä hän hennonnut sitä kieltää.
Hovimestari jäi paikalleen ulompaan huoneeseen, johon hän istuutui takkavalkean ääreen, ihmetellen enemmän herransa omituista ulkonäköä kuin pihalla riehuvaa myrskyä, joka pian saattoi työntää ikkunat sisään, kuten se nosti tornin katonkin.
"Fågelvik, Fågelvik!" huokasi hän, "sinne emme enää taida tulla."
Hetkisen kuluttua avattiin ulompi ovi kiivaasti, ja Niilo Bonpoika astui huoneeseen.