"Terve, vanha Erland!" sanoi hän tervehtäin ystävällisesti ukkoa, "missä marski on?"
Ukko kertoi, mitä oli tapahtunut, ja sanoi että marski oli kieltänyt ketään sisään päästämästä.
"Onko marski siis vielä yhtä synkkämielinen kuin minun lähteissäni?" kysyi Niilo tarkastellen ukon huolestuneita kasvoja.
"On, Jumala paratkoon", vastasi tämä, "kyllä hän on, ja minä suren sitä, herra, sillä marski kärsii siitä enemmän kuin kukaan uskoo… Hän ei ole entisensä kaltainen, hän ei näe eikä kuule, ja väliin hän näkee ja kuulee taasen enemmän kuin kukaan muu. Pyhä kolminaisuus antakoon tälle onnekkaan lopun, mutta kummalta se näyttää minun vanhoille silmilleni… Voi Fågelvik, herra, Fågelvik!… Niin kauan kuin siellä olimme, oli Kaarlo-herra onnellinen mies! Asia on kuten olen sanonut, niin kauan kuin hän tyytyi Fågelvikiin oli hän sekä tarpeeksi mahtava että rikas, mutta nyt … niin, Jumala on kai armossaan kaiken siksi katsonut, mutta ihmissilmälle…"
Niilo, joka tunsi ukon heikkouden, ettei hän tahtonut koskaan lopettaa ruvettuaan puhumaan rakkaasta Fågelvikistään, nyökkäsi ystävällisesti hänelle ja meni ulos. Hän tarvitsi hyvinkin pitää huolta itsestään vaivaloisen ratsastuksen perästä, ja puolipäivän jälkeen toivoi hän pääsevänsä marskin puheille.
Mutta marski käveli edestakaisin huoneessaan kuumeenomaisessa tilassa. Kaarina-rouva jätti hänet hyvin levotonna. Sellaisena ei hän ollut vielä milloinkaan häntä nähnyt.
Ja hänen synkeä, levoton mielenjännityksensä kesti koko päivän. Hän pysyi huoneissaan eikä näyttäytynyt puolipäivissä eikä illallakaan.
Kun yön hämärä verho oli hiipinyt linnan yli ja kaikki nukkuivat untaan, lähti marski huoneistaan alas linnanpihalle. Hän otti eräästä lautasuojuksesta, jossa muuraajain työkalut olivat, rautakangen ja astui torniin.
Siellä hän alkoi työskennellä varovaisesti, mutta samalla niin kiihkeästi, että joka jäntere oli ankarasti jännitettynä. Hän tutki tarkasti jokaista sen kiven liitosta, joka peitti vanhaa torninreikää, ja rupesi sitten soveliaimmalta kohtaa hakkaamaan aseellaan pois muurisavea ja irroittamaan siten kiveä. Se onnistui suurella vaivalla, jonka jälkeen hän menetteli samoin sen alla olevan kiven kanssa, ja sai lopuksi irti sen kiven, joka peitti vanhan aukon. Sitten hän alkoi käsin tutkia aukon pohjaa.
Myrsky oli jonkunverran talttunut, mutta pauhasi vieläkin tarpeeksi jäähdyttääkseen ihmismielen. Marski ei kuitenkaan tuntenut kylmyyttä. Hän ei nyt joutanut huolimaan muusta kuin omista hommistaan.