"Astukaa veneeseen, Niilo Bonpoika", sanoi hän teeskennellyllä, mutta käskevällä äänellä.
Niilo Bonpoika kavahti taaksepäin ja tarttui äkisti lyhyeen miekkaansa, mutta samassa tarttui kaksi vankkaa kättä hänen vyötäisiinsä. Vastustaminen oli mahdoton. Kädet kiristivät hänen käsiään kuin rautapihdit. Hän oli voimakas ja notkea, mutta tässä eivät hänen voimansa riittäneet mihinkään, hänen täytyi vastustamatta tyytyä kohtaloonsa, huutaminen ei olisi auttanut, jos hänen ylpeytensä olisikin sallinut sillä tavalla apua pyytää, sillä ranta oli aivan autio. Tumma ratsumieskin, joka oli vähän ylempänä rannalla, olisi tuskin huutamalla ottanut apuun lähteäkseen, koskei itse tekokaan, joka tapahtui aivan hänen nenänsä edessä, näyttänyt vaikuttavan hänessä mitään auttamishalua.
Vene lähti rannalta kiikkuen kuohuvilla laineilla ja hävisi muutaman laivan tienoille, joka näytti olevan aivan valmis purjehtimaan.
Mikäli vene eteni, lähestyi tumma ratsumies rantaa ja katseli siinä hetkisen ulappaa ja laivaa, jota kohti vene oli mennyt. Sitten käänsi hän hevosensa, vetäisi viitan tiukempaan ja lähti ratsastamaan kaupunkiin päin.
IV.
Silfverhättan.
Ottaen vaariin pienimmänkin seikan, mikä voisi hänet vapauttaa, istui Niilo Bonpoika näöltään tyynenä veneessä. Jos häntä kiristävät rautakourat olisivat vähänkin hellittäneet, niin olisi hän paikalla syöksynyt mereen, mutta ne ympäröivät häntä kuin valetut. Hän yritti kääntyä nähdäkseen miehen kasvot, jonka käskevä ääni oli häntä suututtanut, muttei onnistunut. Hän oli keskiveneessä, takana istuivat ne miehet, jotka olivat houkutelleet hänet satimeen.
Tultuaan laivan viereen lausui taasen sama teeskennelty, käskevä ääni:
"Ylös nyt, Niilo Bonpoika, vastustus on aivan hyödytöntä … mutta aikamme on kallista!"
"Sitokaa se nuori herra, ettei hän potkisi", sanoi raaka ääni laivan laidalta, "tuuli on hyvä, eikä tässä ole aikaa viivytellä."