"Miksen minä sitä voisi, tällä laivalla … se on Bengta-rouva!"
Tämä tieto teki nuorukaiseen erinomaisen vaikutuksen. Hän katsoi laivuriin kuin kaikkitietävään, ja tämä hymyili vaan älykkäästi. Oli aivan selvää — jos Bengta-rouva todella oli kuninkaan laivalla ja oli hänen vihamiehensä, jota hän ei suinkaan voinut epäillä — oli aivan selvää, että hänellä oli ystäviä rosvolaivalla, ja että siis ne miehet, jotka toivat hänet väkisin laivalle, tekivät sen parhaassa tarkoituksessa. Mutta silloin nousi kysymys: miksi he käyttivät väkivaltaa, kun kerran hyvin tiesivät, ettei heidän olisi tarvinnut muuta kuin yksinkertaisesti selittää asian, niin hän olisi seurannut heitä vastustelematta, vieläpä olisi ollut heille kiitollinenkin, Tätä ajatusta etemmäksi ei hän päässyt. Hän kääntyi Bartel-mestarin puoleen, joka näytti olevan odottamattoman avomielinen, mutta hänellä oli nyt täysi puuha laivan johtamisessa myrskyn yhä yltyessä.
Vielä oli eräs asia, joka häntä suuresti kummastutti. Hän ei ollut vilaukseltakaan nähnyt niitä miehiä, jotka olivat tuoneet hänet Bartel-mestarin laivalle. Keitä ne olivat ja miksi ne olivat piilossa? Näitäkään kysymyksiä ei hän osannut selvittää. Hän arveli aluksi tätä salaperäisyyttä paljaaksi sattumaksi sekä päätti tarkasti vartioida laivan kannella, mutta tunti kului tunnin perästä heitä näkymättä, joten hän huomasi vahtimisen turhaksi. Yhden ainoan kerran näki hän kumartuessaan alaspäin kannelta aivan laivan kokassa pään sekä leveähartioisen miehenselän kohoavan senverran, että pääsi näkemään kuninkaanlaivaa edessään mutta katoavan taas yhtä äkkiä kuin oli ilmestynytkin. Hän luuli pään asennosta tuntevansa sen siniseksi kauppasaksaksi, mutta mentyään isonmaston luo tarkemmin nähdäkseen miestä, vaipui se alaspäin niin äänettömästi kuin varjo tai purjekankaan palanen. Niilo riensi kohta siinä olevalle laivaluukulle, mutta se oli suljettu, eikä sen alta kuulunut risahdustakaan, jos myrskyn pauhinan tähden olisi mitään voinut kuullakaan.
Iltapäivällä yltyi myrsky täydelliseksi hirmumyrskyksi. Kuninkaanlaiva oli aikoja sitten kadonnut näkyvistä, vaikka Bartel-mestari kyllä vakuutteli näkevänsä yhä vielä sen mastonhuiput kuohujen välistä ja lausueli, ettei junkkeri Niilon tarvinnut niin kauan olla levotonna.
"Jos tätä kestää vielä hetkinen", sanoi hän pudistaen päältään vettä, jota kannen yli vierähtänyt aalto oli räiskyttänyt, "niin olemme päässeet Visbyn satamansuun sivu, ja silloin saamme heittää takaa-ajon … kuninkaalliset saavat silloin sangen ikävästi tanssailla ulapalla … ne eivät näy tuntevan vesiä … ne päästävät liiaksi pohjoiseen… Näette, että me kohta tulemme niitten ja maan väliin, ja silloin ne menkööt, mihin mielensä tekee."
Meri riehui kuohuten ja vaahdoten, ja rosvolaiva hyppeli kuin lastu aaltojen harjalla, se kohosi korkeuteen jättiläisaaltojen kohotessa ja laski taas alas, mutta juuri kuin meri oli sen nielemäisillään kitaansa, murtui laine ja valoi vedellään laivan kantta. Mutta Bartel-mestari tunsi haahtensa perinpohjin ja samoin ne vedet, joilla hän purjehti, ja hän seisoi tyynenä ja karmeana peräkeulassa katsellen ympärilleen silmillään, jotka paloivat kuin hiilet tuuhean, kastuneen tukan alta.
Niin kului päivä ja tuli yö. Mutta myrskyä kesti yhä, se näytti pikemmin kiihtyvän kuin taltuvan, ja niin jatkui sitä vielä koko seuraavan päivän. Vasta kolmannen päivän aamuna alkoi tyyntyä, ja Bartel-mestari tuli herättämään Niiloa sillä iloisella sanomalla, että hän sinä päivänä saisi astua Visbyn laivasillalle. Niin kävikin. Sen päivän iltana laski rosvolaiva ankkuriin Visbyn edustalle, joka loisti muuriensa takaa ylpeänä ja rikkaana ilta-auringon hohteessa. Uloinna etelässä näkyi Visborgin linna neljine torneineen — Kellotorni ja Blacken ja näitten takana Seilitorni ja Hoikka Heikki. Aivan laivan edessä kohosi kaupunginmuurista Silfverhättan lujana kuin kallio muita tornia korkeammalle, joista oli lähinnä Silfverhättania tunnettu Neitsytorni. Sillfverhättanin vieressä oli rantaportti, josta kävi sisään ja ulos ihmisiä samoinkuin muistakin rantaan johtavista porteista.
"Ette te nyt tule juuri kuninkaallisesti maihin", sanoi Bartel-mestari Niilo Bonpojalle käskettyään laskea veneen vesille, "mutta te tulette kuitenkin, ja kuten näette, ei satamassa ole kuninkaanlaivaa. Ne ovat kaikki kauniisti Kalmarin linnan edustalla, ja se, jota me ajoimme, on kaukana täältä, jollei se ole jo laskenut ankkuriin merenpohjan rauhalliseen satamaan… Sillä sitä tahtovat kuninkaan perämiehet vähän liiaksi rakastaa, Herman von Vagen erittäinkin…"
"Paljon kiitoksia hyvästä matkasta, mestari Bartel!" vastasi Niilo. "Jos vielä voitte saattaa minut täältä poiskin, kun olen toimittanut asiani, niin teette minulle niin suuren työn, etten sitä koskaan unhota."
"No, ja koska olette saanut asianne valmiiksi, junkkeri", kysyi laivuri kädet vyöhön pistettyinä, "katsokaas, asia on sellainen, että minä en viivy kauan yhdessä satamassa."