Bartel-mestari astui nyt veneeseen, ja Niilo Bonpoika seurasi häntä. He tulivat kohta maalle ja lähtivät rantatörmää ylöspäin Silfverhättanin porttia kohden. Niilo ei voinut olla ohi käydessään katsahtamatta tutkivasti suurta tornia, mutta laivuri astui kiireesti, joten Niilo ennätti vaan pikimmältään vilkaista korkeaa kaupunginmuuria pitkin linnantorniin päin, mihin hänen täytyi välttämättä ensiksi päästä saadakseen käsiinsä Silfverhättanin avaimet tai oikeammin sen aarteet. Koko suuressa kaupungissa ei ollut muuta kuin tämä torni ja Visborgin linnan neitsykammio, joista hän jotakin välitti. Pitkät kadut, jotka vilisivät nuorta ja vanhaa, tiheään sullotut kalkkikivitalot jyrkkine porraspäätyineen ja kapeine pieni- ja suurikokoisine ikkunoineen, kirkot ja luostarit, — tämä kaikki oli uutuutensa nähden nuorukaiselle hauskaa katsella, muttei voinut sen enempää hänen mieltään kiinnittää.
Silfverhättanin portilta lähtivät he kulkemaan Hansakatua pitkin. He kävivät sitä itäänpäin, kulkien ensiksi koko kaupungin läpi ulottuvan Välikadun poikki n.k. pienelle Hansakadulle, josta he pian tulivat Pyhän Katariinan eli harmaaveljesten luostarikirkon pääportille. Tätä luostaria ympäröi laajat rakennukset munkkeja varten, joten se otti suuren alan ulottuen n.k. Suurelle torille asti. Harmaaveljesten luostari on jotenkin keskellä kaupunkia, ja torilta luoteeseen, 125 askeleen päässä siitä, kohosi vierekkäin, ainoastaan katu väliä — Sisarkadun Sisarkirkot, pohjoinen ja eteläinen, eli kuten niitä myöskin kutsuttiin Pyhän Laurin ja Pyhän Drottin eli Pyhän Kolminaisuuden kirkot. Pohjoisessa likempänä pohjoista kaupunginmuuria kuin harmaaveljesten luostarin läntistä muuria, josta laivuri Bartel ja Niilo Bonpoika olivat tulleet, oli mustaveljesten luostari, jonka kirkon nimi oli Pyhän Nikolauksen kirkko, ja jonka tornista kerrottiin kahden suuren hohtokiven loistavan aurinkona öiseen aikaan ja johtavan laivoja merellä. Tarinoita merimerkkeinä loistavista jättiläissuurista hohtokivistä kerrotaan muualtakin kuin Visbystä, ja ne näyttävät tarkoittavan jonkinlaisia majakkalaitoksia, vaikka asian oikea laita pidettiin salassa, koska ne tuottivat tuloja keksijöilleen, tässä esim. mustille veljeksille.
Näitä kulki eräs saatto laulaen torin yli, juuri kun Bartel-mestari ja Niilo tulivat sinne, ja kaupunkilaiset, joita jostakin syystä oli enemmältä koolla, väistyivät kunnioittavasti munkkein tieltä, jotka kulkivat saatossa juhlallisina ja hartaina. Toiselle puolen toria oli seisahtunut joukko ratsumiehiä, jotka myöskin odottivat munkkisaaton ohi menemistä.
Tämän joukon etunenässä oli mahtava mies, jonka kasvot olivat ylpeät ja tuimat ja jonka käsi nojasi miekan kahvaa vasten. Tuskin olivat munkit päässeet torin luoteiskulmaan jatkaakseen kulkuaan katua pitkin sisarkirkkojen ohi, niin tämä mahtava herra kannusti hevostaan ja karahutti miestensä seuraamana torin yli välittämättä jalan kulkijoista, jotka hädin tuskin ennättivät korskuvain hevosten jaloista.
Mutta pyhän Katariinan kulmassa oli tungos suurempi, ja sieltä kuului samassa tuskanhuuto, ja kopea ritari näytti kiivaasti lyövän jotakuta. Kumeaa tyytymättömyyden murinaa kuului joukosta mutta ei sen enempää. Ei kukaan rohjennut ehkäistä hänen lyöntiään. Niilo Bonpoika tunkeutui paikalle, vaikka Bartel-mestari yritti pidättää häntä hiasta, ja hän pääsikin kohta seisomaan päin ylpeän herran kasvoja. Hän näki kohta, mitenkä asian laita oli.
Eräs vanha vaimo oli ajettu kumoon ja makasi tiedotonna hevosten edessä, ja muuan halpaan pukuun puettu nuorukainen piti oikealla kädellään tanakasti kiinni hevosen suitsista ja koki vasemmalla torjua miekanlappeen lyöntiä. Hänen käsivarrestaan vuosi verta, ja hän näytti olevan nääntymäisillään, mutta silminnähtävästi näkyi hän päättäneen uskaltaa henkensä maassa makaavan vanhuksen edestä.
Niilo riensi nopeasti esiin ja nosti vaimoraukan maasta jättäen hänet parille katselijoista ja kääntyi sitten tuimaan ritariin päin. Pitäen lyhyttä miekkaansa päänsä päällä suojana ritarin raskasta lyömämiekkaa vasten astui hän verta vuotavan nuorukaisen eteen, joka heitti mielellään ohjakset nähtyään vaimon pelastuneeksi.
Mutta pöyhkeä ritari oli niin hölmistynyt tästä, ettei muistanut käyttää miekkaansakaan, vaan antoi sen vaipua alas. Ympärillä seisovilta pääsi puoleksi tukahutettu ilonhuuto nuorukaisen rohkean teon johdosta.
"Mitä rohkenet tehdä, uskalikko!" huusi vihdoin ritari, jota ärsytti kansan mieltymyksen mutina.
"Sitä mikä on jokaisen ritarillisen miehen velvollisuus", vastasi
Niilo, "suojella turvattomia väkivaltaa vastaan!"