Oppinut näkyi olevan halukas pitämään oikean esitelmän tämän vanhan "Aurinkolaulun" värssyn johdosta, eikä tummalla ritarilla tuntunut olevan mitään sitä vastaan. Mutta tämä ei ollut ensinkään Eerik-herran mieleen, hän oli niin hilpeällä tuulella, ettei vähääkään älynnyt sanain alla piilevää merkitystä, vaikka oppineen alottaman esitelmänkin olisi jo pitänyt saada häntä huomaamaan, että tässä oli sivutarkoituksia.
"Ei, ei, hurskas herra", huusi hän, "ei tuo saarna sovi nyt tänne pelkkien ystäväin keskelle. Hei, Broder Sveninpoika, ottakaa malja viiniä … teidän onneksenne, marski Kaarlo."
Ja Eerik-herra joi, synkkä ritari joi myöskin, ja marski vastasi ystävälliseen maljaan; keskeytynyt puhelu vilkastui taas, ja Eerik oli pelkkää avomielisyyttä, kuten hänen tapansa oli juominkitiloissa.
"Niin", lausui marski, "minulle on rakkaampaa, kuin voin sanoa, että te puhutte ystävyyden sanoja, Eerik Puke… Te olette sentään ollut pahin vihamieheni, sen olen kokenut sekä teiltä itseltänne että muilta kuullut…"
"En tahdo sitä kieltää", vastasi Eerik laskien raskaan kätensä pöydälle, "tiedäppä, Kaarlo, ettei Tukholman ja Kalmarin välillä ole sitä haukea, jolle olisi enemmän koukkuja laskettu, kuin minä olen laskenut sinulle!"
Marski ei tuntunut olevan selvillä, kuinka käsittäisi isäntänsä, tosin avomielisen, mutta varomattoman lauseen. Hän siirsi katseensa Eerikistä hopeavatiin, jolla viinimaljansa seisoi, ja veljellinen hymy oli jäähtymäisillään hänen huuliltaan. Mutta ennenkuin hän vastasi, päästi hänet pulasta sisähuoneista tuleva sisarensa, rouva Margareta Knuutintytär, joka oli herra Niilo Steninpojan (Natt och Dagin) kanssa naimisissa. Hän kuuli Eerikin viime sanat ja löi kämmenensä yhteen huudahtaen enempää arvelematta:
"Jumala antakoon teille tuollaiset sanat anteeksi, herra Eerik! Olen usein nähnyt teidän istuvan veljeni pöydässä, ja usein juovan hänen oluttaan, ja syövän hänen leipäänsä, mutten koskaan odottanut teiltä tuota!"
Tuikean rouvan sanat olivat kuin tulta tappuroihin. Eerikin posket hehkuivat, hän nousi puoleksi seisoalleen antaakseen samalla mitalla takaisin ja näyttääkseen, että kavaluutta harjoittaa muut, vaan ei hän, mutta samassa näki hän sen huoneen ovella, josta Margareta oli tullut, olennon, joka sai hänen paikalla malttamaan mielensä. Kaarina-neiti seisoi siellä suloisena ja lempeänä kuin tähti ukkospilvien välillä myrsky-yönä.
Marskikin oli ehtinyt tyyntyä sekä muistaa, että Eerik Puken ystävyys oli hänelle nykyisin siksi arvokas, ettei sitä kannattanut pilata huomauttamalla jo menneitä asioita, ja myöskin että nyt oli vaarallisempaa kuin koskaan saada hänet vihamiehekseen. Hän sivuutti ikävyyden senvuoksi johtamalla keskustelun toisaalle, joten kaikki kävi kuin ennenkin poislähtöön asti.
"Minä ratsastan huomenna Nyköpingiin", lausui marski hyvästellessään, "ja viivyn siellä Söderköpingin kokoukseen asti. Arvatakseni aiotte tekin sinne, herra Eerik, minä odotan siis teitä Nyköpingin linnassa, niin voimme lähteä sieltä yhdessä kokoukseen!"