Drotsin oli taaskin vaikea lausua ajatustaan, mutta nyt tuli ritari arvelematta apuun.
"Me voisimme, minä ja urhoollinen ystäväni Eerik Puke", sanoi hän, "me voisimme kaapata haltuumme marskin persoonan…"
"Niin … juuri niin … ja me voisimme yhteisesti syyttää häntä neuvostossa tahi hiljaisuudessa … hiljaisuudessa, ymmärrättehän, toimittaa hänet pois tieltä!"
Herra Kristerillä oli nähtävästi suunnitelma valmiina, jonka toimeenpanijaksi hän etsi miestä. Mitä hän tähän saakka oli lausunut oli vaan kuin koettelua; hän tahtoi tutkia, oliko tämä mies oikeata laatua ja eikö hän ehkä itsestään keksisi jotakin hänen ajattelemistaan keinoista, joten hän (drotsi) voi helposti johtaa hänet siihen, mikä hänestä näytti parhaalta. Mutta näitä keinoja ei hän päässyt esittelemään, sillä ritari katkaisi kerrassaan kaikki sensuuntaiset yritykset. Hän laski nimittäin raskaan kätensä mairittelevan ukon olkapäälle lausuen:
"Teidän ei tarvitse sanoa enempää, drotsi Krister … olen kuullut aivan tarpeeksi, ja nyt saatte kuulla sydämeni ajatuksen kerta kaikkiaan! Minä pelkään marskista samaa kuin tekin, mutta minä tahdon uskoa hänestä parasta niinkauvan kuin suinkin. Kun toivoni on loppunut, niin tiedän mitä minun tulee silloin tehdä … mutta sen sanon teille, drotsi Krister … etten konsanaan tahdo olla teidän kanssanne missään tekemisissä, ja ellei päälaellanne olisi noita harmaita karvoja, niin vaatisin miekkani terällä teitä tilille siitä, että olette uskaltanut tummentaa myrkyllisellä hengityksellänne kirkasta kilpeäni… Siinä on teille Broder Sveninpojan sana. Ja niin minä vihaan salajuonitteluja, että jos marskille tapahtuu jotakin pahaa … niin saatte te hyvän miekkani kautta siitä vastata, drotsi, vaikka päätänne peittääkin valkeat hapset…"
Kiihtynyt ritari läksi, ja hänen jykevät askeleensa kajahtelivat kappelissa. Drotsi seisoi ääneti kuunnellen hänen astuntaansa ja pysyen paikallaan, mikä sitten lieneekin painanut hänen jalkojaan. Mutta äkkiä hän havahtui ja tempasi munkkipäähineen kasvoilleen. Kappelin ovelta kuului askeleita, ja nuorekas ääni huusi:
"Briita, Briita … oletko täällä?"
Mutta Briitan vastausta ei kuulunut, vaan sen sijaan kävi musta munkki hänen sivuitseen ovea kohti. Huutaja kirkaisi ja riensi pihalle, johon drotsikin kohta tuli. Kappelin edustalla tuuheitten puiden alla näki hän selvästi kuunvalossa pari henkilöä, jotka näyttivät jotakin odottavan. Ne olivat neiti Kaarina Kaarlontytär ja vanha koulumestari.
Drotsi meni aivan hiljaa vastaiselle suunnalle eikä etennyt puiden varjosta ennenkuin kappelin toisella puolen. Mutta sittenpä häneltä jäikin näkemättä, mikä olisi ollut hänelle tärkeintä, nimittäin pienen tytön juoksevan kappelista koulumestarin ja Kaarinan luo. Juoksija oli Briita Kaarlontytär, joka oli aikomuksensa mukaan mennyt rukoilemaan Kaikkien Sielujen kappeliin, eli kuten hän sitä kutsui, Engelbrektin kappeliin. Kaarina ei ollut halunnut mennä sinne, vaan oli mieluummin kuunnellut koulumestarin kertomusta ja legendaa Pyhästä Ragnhildista, Inge-kuninkaan kuningattaresta. Koulumestari oli vienyt hänen ajatuksensa kauas nykyisyydestä ja sytyttänyt hänen sieluunsa ihmeellisen voiman yksinkertaisella ja koruttomalla tarinallaan pyhimyksen kohtalosta. Vasta kun se oli loppunut, muisti hän Briitaa sekä juoksi kappeliin, mutta säikähti munkkia, jonka hänen mielikuvituksensa välttämättä selitti samaksi munkiksi, joka häntä oli katsellut niin tarkkaavasti iltapäivällä. Ennenkuin hän ehti säikäyksestään tointua, oli Briita jo hänen vieressään.
Mutta Briita oli vielä nyreämpänä. Hänellä oli itku kurkussa, eikä häneltä saatu sanaakaan suusta. Hän ei tyyntynyt ennenkuin Kaarina ja koulumestari olivat luvanneet viedä hänet marskin luo. Tämä ei ollut kuitenkaan tavattavissa.