"Mitä olen sanonut teille ja muille", lausui hän tyynellä äänellä, vaikka katseestaan hehkui suuttumus, "siinä pysyn… Minä tahdon pitää rahvaan asian omanani, mutta en siltä anna joka kansanmiehen säätää tahdolleni lakeja… Niitä syytöksiä, joita olette heittänyt vasten kasvojani, en voi niinkauan luotani torjua, kuin olen valtakuntaa johtamassa … mutta kun kaikki on saatettu hyvään loppuun, niin olen valmis vastustamaan teitä miekkani terällä, missä tahdotte … siinä on sanani, Broder Sveninpoika!"

Marskin tyyneys, jota ritari piti petollisuuden ja teeskentelyn suurimpana ilmauksena, saattoi hänet raivoon; hän otti hansikkaansa lausuen:

"Sitten ei sinun tarvitse odottaa kauan, ennenkuin saat minusta kuulla, kurja marski, ja silloin kyllä vedät miekkasi, jos rinnassasi on pisarakaan rohkeata verta, mutta siihen asti voit kantaa tätä rehellisen ritarin muistona!"

Näin sanoen viskasi hän hansikkaan vasten marskin kasvoja sekä poistui.

Nyt ei marski enää voinut vihaansa hillitä; nyt ei enää tarvittu drotsin huomautusta, että marskin persoonassa oli kuninkaallista ylhäisyyttä loukattu, saadakseen hänen käskemään miehiään ottamaan ritarin kiinni ja tuomaan hänet vangittuna takaisin.

VII.

Eräs aamu Kaarlo Knuutinpojan luona.

Oli seuraavan päivän varhainen aamu. Päivä ei ollut vielä täydellisesti valjennut Briita-neidin, marskin veljentyttären jo ollessa valmiiksi puettuna lähteäkseen talosta, jossa isänsä asui Söderköpingin kokouksen aikana.

Meidän aikalaisistamme tuntuu näin varhainen hetki kyllä sotivan kaikkea terveellistä ja viisasta elämänjärjestystä vastaan. Työmiehet vaan puuhailevat niinä vuorokauden hetkinä, ylhäisemmät nauttivat silloin unta ja lepoa. Mutta tähän aikaan olivat ylhäiset ja alhaiset siinä yhtäläisiä, että rakastivat päivänvaloa työtä tehdessään, ja yön pimeyttä levätessään. Silloin ei vielä ollut päässyt se kummallinen tapa valtaan, että yö tehdään päiväksi ja päivä yöksi, eikä tästä ollut vielä tullut ylhäisyyden ja paremmuuden tuntomerkkiä, joka tekee yksinkertaisen väen kanssa sekaantumisen ylhäisille mahdottomaksi. Yksityiselämä oli yksinkertaisempaa ja luonnollisempaa; tällöin oli ruotsalainen herra vielä — ainakin peräti harvoilla poikkeuksilla — rahvaan esikuvana, eikä elämä hänen talossaan paljoakaan eronnut varakkaampain talonpoikain elämästä.

Ei ollut siis mitään erikoista, että ritari Kaarlo Tordinpojan kodissa oltiin jo ylhäällä, mutta se oli kuitenkin vähän kummaa, että Briita oli jo niin aikaisin valmiina lähtemään kaupungille, joka oli iso ja verraten väkirikas. Tytön liikkeissä olikin aivan erityistä intoa, ja tuontuostakin hän pyyhki punaiseksi itketyitä silmiään.