Hän lähti kuin lentäen huoneesta ja riensi kadulle. Hän kulki lyhintä tietä Bosgårdiin, eivätkä jalkansa tahtoneet saada häntä kyllin nopeasti perille. Vihdoin hän tuli sinne, mutta marskin miehet vartioivat sitä ankarasti, joten sisäänpääsyn laita näytti olevan niin ja näin. Ilokseen hän kuitenkin huomasi, että miesten päällikkönä oli tuttu mies, jota hän heti huusi luokseen.
"Päästä minut marskin luo!" pyysi hän ujosti ja rukoilevasti.
"Ankarasti kielletty päästämästä ketään sisään ja ulos!" vastasi päällysmies, mutta hymyili sentään herttaisesti tytölle kirkkaan kypärinsä alta.
"Se kielto ei voi tarkoittaa minua, Pentti Gunnarinpoika… Tiedättehän, että minä pääsen aina sukulaiseni, marskin, luo. Minä olen yrittänyt päästä hänen luokseen eilen ja toissa päivänä, enkä ole päässyt, ja minun pitää tavata häntä välttämättä!"
"Kyllä te tietysti pääsettekin, Briita-neiti … mutta vähän myöhemmin … nyt ei käy laatuun!"
Kauniin lapsen kasvoille kuvastui syvä tuska, ja hänen pitkiin silmäripsiinsä kihoili kyyneleitä. Hän oli vaiti hetken, mutta äkkiä nosti hän silmänsä, joista loisti toivoa.
"Onko Niilo Bonpoika siellä?"
"Kyllä!" vastasi Pentti Gunnarinpoika, "luuletteko, että hän voisi teitä auttaa?"
"Ei hän ehkä voi, mutta minä haluaisin mielelläni puhutella häntä … pyytäisittekö häntä tulemaan tänne!"
Päällikkö hymyili säälivästi tyttöselle sekä lähetti erään miehistä pihaan. Hetken kuluttua tuli mies takaisin, ja Niilo Bonpoika tuli pian hänen perästään. Hänen kasvonsa olivat synkät ja totiset, Briitankaan näkeminen ei saanut karkoitetuksi pilveä pois, vaikka hänellä oli melkoinen vaikutusvoima Niiloon.