Briita uudisti pyyntönsä Niilolle, mutta hänkin pudisti surullisesti päätään.
"Olettehan te minun ritarini, Niilo Bonpoika", sanoi hän harmistuneella äänellä. "Jos vaan tietäisitte, mitä minulla on Kaarlo-herralle sanomista, niin olisitte varmaan yhtä innoissanne kuin minäkin saattamaan minua hänen luokseen…"
"Jumala tietää, että mielelläni teitä auttaisin, mutta marski on kieltänyt ankarasti … en ole vielä itsekään nähnyt häntä tänäpäivänä."
Mutta Briita ei laskenutkaan niin helposti ritariaan. Hän osasi ahdistaa häntä niin joka puolelta, että tämä vihdoin lupasi kysyä marskilta, saisiko Briita tulla hänen luokseen, sekä läksi sisään. Briita odotti, ja pelko ja toivo vaihteli hänen hienoilla, ilmeikkäillä kasvoillaan.
Viipyi pitkähkö aika, ennenkuin Niilo Bonpoika tuli takaisin tuoden sanan, että hän sai viedä Briitan marskin luo, mutta hänen katseensa oli surullinen ja äänensä vapisi, niin että se kummastutti Briitaa ja tuntui vielä lisäävän hänen omaa tuskaansa.
Niilo tarttui hänen käteensä kulettaen häntä vartiomiesten läpi. Kumahtaen sulettiin suuri tammiportti heidän takanaan, ja Briita astui sykkivin sydämin ritareineen pihaan. Se oli täynnä aseellisia miehiä, jotka olivat asettuneet keskellä pihaa suureen kehään, jossa oli punaisiin vaatteisiin puettu mies kädessään raskas miekka, jonka kahva oli niin pitkä, että siihen voi hyvin tarttua kaksin käsin. Punainen mies näkyi odottavan jotakin. Miekan kärki oli maassa, ja hän piti sen kahvaa toisessa kädessään.
Kamala aavistus täytti tämän nähdessään Briitan mielen, ja aavistus toteutui, kun hän huomasi pihan toisesta päästä tulevan korkean, siniseen mantteliin puetun ritarin kahden miehen taluttamana. Se oli Broder Sveninpoika, eivätkä hänen avomieliset rehelliset kasvonsa olleet koskaan kauniimmin hohtaneet kuin tällä hetkellä. Hänen otsansa oli niin tyyni ja katseensa niin kirkas, että pelkkä hänen näkemisensä olisi vetänyt tuhansia käsiä vihollisilta hänen puolelleen.
Mutta näiden tuhansien sijasta oli nyt vaan vapiseva tyttönen, heikko lapsi, hänen viimeisenä liittolaisenaan.
Kasvot lumivalkeina ja sydän kiivaasti tykyttäen juoksi hän ritaria taluttavia miehiä kohden sekä huusi käsiään ojentain:
"Odottakaa, odottakaa, sitä ei saa tehdä, sitä ei saa tehdä … minä tahdon puhua marskin kanssa!"