"Luulenpa melkein, että te itse voitte sen asian parhaiten toimittaa, herra Kaarlo", vastasi herra Eerik tuimasti. "Te osaatte taidon, jota ei se jalo mies osannut, joka tässä lepää ja jonka sielua Jumala armahtakoon … tarkoitan taitoa voittaa varustettuja linnoja miekan iskutta…"
"Mitä tarkoitatte, herra Eerik?" kysyi marski tahtomatta itseään hillitä.
"Arvelen, että Nyköpingin linna antaa riittävän selityksen siihen, mitä minä tarkoitan… Piiritys oli päässyt hyvään alkuun; Engelbrekt itse ja reipas Herman Berman olivat siitä huolta pitäneet, mutta miehistöpä saikin päähänsä jättää linnan teille eikä Engelbrektille… Nyt näette, herra Kaarlo, että minulla on tarkoituksenne selvillä. Ja niin totta kuin elän … Jumalan ja hyvän miekkani kautta, te ette vedä minua nenästä!"
Asia olikin niinkuin Eerik Puke sanoi, vaikkei hän malttamattomuudessaan voinut olla esittämättä marskiin nähden vähemmän kauniissa valossa sitä, että miehistö oli linnan jättänyt hänelle eikä Engelbrektille. Herra Juho Kaarlonpoika (Färla) oli tuonut sen sanoman piiritetyiltä, ja Tukholman valtakunnan neuvosto päätti lähettää marskin sinne sopimusta tekemään. Tämä tapahtui puolipaaston aikoina. Vähää ennen marskin lähtöä teki herra Eerik Niilonpoika, jonka kuningas oli pannut Tukholman linnan päälliköksi jalon Hannu Kröpelinin jälkeen, öisen hyökkäyksen siihen kohtaan piirityskehää, jota Eerik Puke johti. Siellä oli oteltu tuimasti ja jumalatiesi kuinka herra Eerik Puken olisi käynyt, ellei marski olisi tullut apuun. Tätä seikkaa tarkoitti marski alkaessaan puhuttelemaan Eerik-herraa. Tämä meni kuitenkin kiivaudessaan paljoa kauemmas kuin oli viisasta.
"Ellen pety", jatkoi hän, "niin on aikomuksenne pitää samaa peliä täällä Örebrossa Engelbrektin omain miesten kanssa, ja jos linna on hallussanne, niin on voitto teidän … mutta minä revin rikki sen kudoksen, jonka te olette niin taitavasti kokoon punoneet, olkaa siitä varma, marski Kaarlo! Ja te Maunu Pentinpoika", kiihtynyt ritari löi kädellään miekkaansa ja polkaisi jalkaansa, "te lähdette minun kanssani … minä en ole yhtä valmis kuulemaan teidän liukasta kieltänne."
Hän tarttui Maunu Pentinpojan selässä riippuvaan pyhiinvaeltajahiippaan, ja tämä ei estellyt vähääkään vaan näytti vastustamatta tyytyvän kohtaloonsa. Tämä kummastutti Eerikiä niin, että hän irroitti kätensä.
"Ei, ei, herra Eerik", keskeytti Kaarlo, "tässä pysyköön minun sanani; minä olen antanut Maunu Pentinpojalle vallan lähteä rauhassa täältä."
Nyt tempaisi Eerik tuimasti miekkansa, ja hänen silmänsä paloivat hurjasti ikäänkuin heijastaen miekan väikettä. Hän ei muistanut kiihkossaan muuta kuin sen, että Engelbrektin murhaaja pääsi menemään vihatun Kaarlo Knuutinpojan mahtikäskystä.
"Tartu miekkaasi, kurja marski", huusi hän raivoissaan, "taikka hakkaan sinut paikalla maahan."
"Engelbrektin haudalla en paljasta miekkaani, herra Eerik", lausui Kaarlo aivan tyyneesti, "iske vaan, jos haluttaa ja jos luulet voivasi siitä vastata; minä olen aseetonna edessäsi."