"Kauan olen elänyt ja paljon nähnyt, ja monen kuolinvuoteella olen seissyt ja kuullut heidän jäähyväisensä tälle elämälle… Tiedättekö herra Kaarlo, mitä olen pitkän vaellukseni aikana kokenut — ja yhä uudestaan kokenut?"
Kaarlo ei puhunut mitään, nyökäytti vaan kehottaen palvelijaa jatkamaan.
"Niin, sen olen nähnyt, ettei mahtava mies elämänsä lopulla ajattele mahtiaan, vaan ainoastaan sitä, missä hän on joka ihmislapsen kanssa samankaltainen, omaa vajavaisuuttaan… Hänen rikkautensa, asemiehensä, arvonsa valtakunnassa ja kuninkaan hovissa eivät silloin ole hänelle minkään arvoisia, vaan sen arvokkaampaa on se, mitä hän on tehnyt kaiken tämän komeuden takana… Kaikkia niitä töitään ja kaikkia ajatuksiaan, joita hän on tehnyt ja ajatellut pelkkänä ihmisenä, niitä hän silloin muistaa, ja ne yksin, — jos ovat olleet hyviä — saattavat hänen sydämelleen lohdutusta antaa."
"Valtakunta … valtakunta on kait jonkun arvoinen, niinkauan kuin mies elää ja voi toimia", lausui marski hetkisen kuluttua tuijottaen takassa kytevään tuleen, joka oli sammumaisillaan.
Sanat eivät tuntuneet vaikuttavan mitään vanhukseen, joka lisäsi, tosin nähtävästi odottamatta sen mitään muutosta vaikuttavan herran mielessä:
"Ei ole valtakunta koskaan kärsinyt hyvän työn tautta … raskaspa olisikin silloin valtakunnan herran osa!"
Samassa tuli sisään niiden miesten päällikkö, joitten tuli olla ritarin mestauksessa läsnä, sanomaan, että kaikki oli valmiina ja että odotettiin vaan marskin käskyä.
Kaarlo-herra näytti vieläkin epäröivämmältä; hänen täytyi pakottaa itseään näyttääkseen tyyneltä ja pysyttääkseen ominaista ulkonaista arvokkuuttaan, jota hänessä oli aina. Vanha palvelija vetäytyi ikkunankoloon ja pani kätensä ristiin rukousta supisten.
"Jumala on todistajani", huudahti Kaarlo vihdoin, "etten mielelläni tahtoisi tämän urhoollisen ritarin kuolemaa, mutta", hän pysähtyi ja oli vaiti pitkän ajan, jolloin hän tuntui vielä kerran miettivän, mitä asiassa oli raskauttavaa ja lieventävää, sekä lausui sitten, "mutta minä en voi antaa olla sen tapahtumatta … sen täytyy tapahtua valtakunnan vuoksi…!"
Hän viittasi päällysmiehelle, joka lähti. Mutta samassa näkyivät Niilo
Bonpojan vakavat, kalpeat kasvot ovella.