"Anteeksi, herra, että tulen vasten käskyänne luoksenne, mutta sukulaisenne, neiti Briita", sanoi hän, "odottaa ulkona eikä anna rauhaa ennenkuin pääsee teidän puheillenne."
"Briita, Briita", huusi marski, "mitä lapsella on tähän aikaan sanomista … ja miten voin ottaa hänet vastaan, ennenkuin tämä verinen työ on päättynyt…? Vie hänet kotiin, Niilo Bonpoika, ja sano, että itse tulen päivällä hänen luokseen…"
Mutta Niilo kertoi hänelle jo sanotun, että marskia on mahdoton tavata, mutta hän oli silloin itkenyt niin katkerasti, ettei hän raatsinut kieltää koettamasta parhaan mukaan puhutella marskia, ja että jos hän itse näkisi surullisen sukulaisensa, ei hänkään voisi olla laskematta häntä luokseen. Marski suostui vihdoin ja pyysi Niiloa kiiruhtamaan, että Briita ehtisi tulla pihan yli, ennenkuin ritaria tuotiin.
Tämä ei kuitenkaan onnistunut, kuten tiedämme; Briita Kaarlontytär tuli sukulaisensa luo Broder Sveninpojan vitjat kaulassaan.
"Peräytä käskysi, Kaarlo", huusi hän rientäen marskin luo, "ritari on sinun paras ystäväsi, ja minä olen tahtonut puhua siitä sinulle saatuani sen tietää … mutta peräytä käskysi, ellet tahdo Briitan kuolevan surusta."
Kaarlo katsoi kummastuneena lasta. Mutta miten hän voisi uskoa sanaa, joka voi olla joko kiihtyneen mielikuvituksen tuote, tahi jonkun kuolemaantuomitun ystävän vaikuttama, joka tietäen, kuinka paljon marski piti tyttösestä, tahtoi hänen avullaan pelastaa ritarin hengen.
Briita kertoi nopeasti ja niin lyhyesti kuin voi käynnistään Kaikkien Sielujen kappelissa sekä mitä siellä kuuli. Marski oli nostanut hänet polvelleen ja kuunteli häntä yhä tarkkaavammin. Mutta kun tyttö lopetti, hyppäsi hän kiihkeästi ylös ja juoksi viereiseen huoneeseen, joka antoi pihalle. Hän avasi kiireesti ikkunan ja huusi ulos:
"Odottakaa, odottakaa!"
Mutta samassa kuului raskas lyönti, ja marski tuli vasta pitkän ajan kuluttua takaisin.
Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat, ja kätensä vapisivat ankarasti.
Hän otti tytön syliinsä ja suuteli häntä sanoen: