"Rukoile sukulaisesi edestä, lapsi … pahat voimat ahdistavat häntä!"
Sitten hän peitti kasvonsa käsillään ja meni sisempiin huoneisiin vetäen oven perässään kiinni.
* * * * *
Myöhään illalla kulki eräs saatto hiljaa ja juhlallisesti Kaikkien
Sielujen kappelia kohden. Niitä ei ollut monta, mutta kuusi munkkia
kantoi olkapäillään jotakin arkunnäköistä, jota peitti paarivaate.
Heitä seurasi muutamia muita, jotka lauloivat hiljaa hautauslaulua.
Vähän matkaa näistä astui pitkä mies, yllään tummasta kankaasta tehty, kantapäille ulottuva viitta.
Tultuaan kappeliin, jonka kuorissa paloi muutamia vahakynttilöitä, laskivat munkit taakkansa lattialle ja asettuivat sen ympäri kehään. Eräs Pyhän Laurin pappeja toimitti hautajaismenot.
Oven suussa seisoi se korkeavartaloinen mies, joka oli seurannut saattoa. Hän jäi seisomaan kun munkit menivät pois, ja kappeliin tuli hiljaisuus. Silloin hän astui kuoriin, lankesi polvilleen arkun viereen, sekä jäi siihen rukoilemaan. Silloin kuului ovesta askeleita, ja Kaikkein Sielujen kappeliin tuli vielä kaksi henkilöä, jotka niinikään astuivat kuoriin päin, mutta jäivät seisomaan. Vahakynttiläin valossa näkyivät Krister Niilonpojan piirteet ja eräät kalpeat, laihat kasvot, joitten ilme oli terävä ja katse syvä, eloisa. Puvusta näkyi, että mies oli hengellisiä, ja jos katseli sitä — se oli erinomaisen hienoa samettia — ja miestä itseään, hänen ylpeää, käskevää katsettaan ja ryhtiään, niin huomasi helposti hänen kuuluvan maan rikkaimpiin ja ylhäisimpiin sukuihin. Hän oli Krister Niilonpojan tyttärenpoika, Juho Pentinpoika (Oxenstjerna), vielä vallan nuori mies, joka ei ollut tähän asti mainittavasti vaikuttanut yleisiin tapahtumiin, eikä edes niihin erikoisesti sekaantunutkaan; mutta hän seurasi niitä kotkan tarkkaavaisuudella, jonka terävä silmä näkee ja seuraa saalista, vaikka hän itse liitelee vielä näkymätönnä pilvien välissä.
Sekä hän että Krister-herra katselivat rukoilijaa, ja jälkimmäisen kasvoilla väreili laimea hymy, edellisessä näkyi kuitenkin ensi kummastus yhä enemmän väistyvän uteliaisuuden tieltä. Häntä halutti saada selville, mitä tämä ilmiö oikeastaan merkitsi.
Rukoilija nousi vihdoin, katseli vielä hetkisen kädet ristissä arkkua ja kääntyi sitten oveen päin pois mennäkseen. Hän säpsähti huomatessaan takanaan olijat, mutta saavutti heti malttinsa ja katseli kirkkain katsein ja otsa pystyssä herroja silmiin. "Rakas ystävä tahi sukulainen mahtaa tuossa arkussa maata", lausui herra Krister pistäen kätensä koruommellun samettinutun alle — "ja koska kuollut ei minun tietääkseni kuulu jälkimmäisiin, niin kuulunee hän kaiketi edellisiin … kuka on tässä arkussa, jota te näin raskaasti murehditte, Kaarlo poikani?"
"Te sanotte oikein, rakas isä", vastasi marski, se hän oli, "tässä lepää eräs ystäväni."