"Vai niin … minulle sanottiin, että täällä Kaikkein Sielujen kappelissa luetaan sielumessuja Broder Sveninpojan edestä?"
"Aivan niin", vastasi marski, "ankara ritari Broder Sveninpoika lepää tässä arkussa, ja munkit ovat vasta laulaneet messun hänen sielunrauhansa puolesta."
"Olen jo senkin kuullut, poikani", jatkoi Krister-herra, mutta yhä katkerammalla äänellä, "sanotaanpa niinkin, että te olette pitänyt kaikesta huolen, hankkinut vihityt kynttilät ja pyhän messun…"
"Ja kaikki mitä olette kuullut, rakas isä, on aivan totta … minä olen sen kaiken tehnyt!"
"Sen voin ymmärtääkin nähdessäni teidän rukoilevan petturin arkun vieressä… Mutta sitä en todellakaan arvannut odottaa valtakunnaan marskilta. Ketä on kunnioitettava ja ketä on arvossa pidettävä, kun syyllisille ja tuomituille annetaan tällaisia kunnianosoituksia?"
Drotsin ääni oli kiivas ja moittiva; hän puhui kuten suuttunut isä ajattelemattomalle pojalleen. Hän näytti, ehkä käyttikin marski-nimitystä, kokonaan unhottaen miehen vallan ja korkean yhteiskunta-aseman ja puhutteli häntä nyt vaan nuorena sukulaisenaan. Kaarlo Knuutinpoika oli näet hänen sisarensa pojanpoika ja siis Juho Pentinpojan pikkuserkku. Tämän sukulaisuuden nojalla ja koska nämä mahtavat ja toisiaan epäilevät miehet tahtoivat antaa toisilleen kaikkea ulkonaista kunnioitusta, niin he kutsuivat toisiaan isäksi ja pojaksi, mikä oli muuten ajan tavan mukaistakin — silloin ei vielä oltu keksitty luonnollisille suhteille luonnottomia nimityksiä.
Vanhaa herraa katkeroitti ja suututti tässä erittäinkin se, että hän luuli varmaan marskin vainajalle osoittamallaan kunnioituksella tahtovan voittaa rahvaan suosion ja sysätä mestauksen koko syyn hänen niskoilleen. Kaarlo ymmärsi hänen ajatuksensa, ja sai siitä aseen, jota ei jättänyt käyttämättä.
"Suokoon Herra", sanoi hän, "että joka ritari Ruotsinmaassa olisi tämän kaltainen… Broder Sveninpojan muisto on minulle aina oleva pyhä… Ja kuulkaa, mitä sanon, rakas isä … luulen, että monikin niistä, jotka nyt katselevat vapaasti ympärilleen, saisi kalveta, jos todella ruvettaisiin tutkimaan, kenen povessa oikeastaan piilee petturinsydän!"
Marskin vielä puhuessa sai vanha Krister-herra sangen epämieluisasti hämmästyä. Nuori Niilo Bonpoika astui kiirein askelin kappeliin ja lähestyi herraansa. Mutta nuorukaisen katse oli tyyni, kiukuton ja hän tervehti drotsia sellaisella tavalla, että tämä huomasi saavansa häneen nähden olla rauhassa. Mitä taasen Kaarloon itseensä tuli, niin rauhoitti häntä yleensä se seikka, ettei Visby eikä Visborg olleet joutuneet marskin käsiin.
"Olen käskynne mukaan odottanut koulumestaria", sanoi Niilo ojentaen Kaarlolle pergamenttikääryn, josta riippui vahasinetti, "hän antoi minulle tämän teille tuotavaksi!"