"Sinä tulet parhaaseen aikaan, Niilo", huudahti marski ottaen pergamentin, "minä voin nyt antaa tämän tehtävän hyväin todistajain nähden. Tämä pergamentti", hän piti sitä lähimmän vahaliekin valossa, että drotsi ja Juho Pentinpoika voivat sen selvästi nähdä, "tämä pergamentti sisältää ritarivainajan viimeisen tahdon, ja minä lähetän uskollisen ja luotettavan asepalvelijan viemään sitä hänen vanhalle isälleen Asslöfin kartanoon Hallantiin. Sinä, Niilo, saat ratsastaa sinne, ja annettuasi testamentin vanhan Sven Tordinpojan käteen tervehdä häntä minulta ja sano, ettei tämä suru olisi häntä koskaan kohdannut, ellei ilkeys olisi kutonut verkkojaan vainajan ja minun välilleni!"
Niilo otti testamentin, kumarsi ja läksi. Marski kääntyi sitten drotsiin.
"Me kohtaamme toisemme Tukholmassa", sanoi hän. "Arvelen, että saavutte sinne yhtä pian kuin minäkin, vaikka matkustattekin meritietä — tuuli puhaltaa hyvästi pohjoiseen päin … minäkään en aio odotuttaa itseäni, vaikka minun täytyykin mennä Nyköpingin kautta."
Sitten hän tervehti heitä ja lähti. Drotsi jäi tyttärenpoikineen kappeliin, mutta molemmat olivat vaiti, kunnes edellinen vihdoin lausui kuin itsekseen:
"Korkealla ratsulla ajaa ylpeä sukulaiseni … mutta voi sattua, että jalat katkeavat hänen altaan!"
"Se tapahtuu vasta alamäessä!" lausui tyttärenpoika viekkaan ivallisesti hymyillen.
VIII.
Luostarisisar.
Vähän toista kuukautta Söderköpingin kokouksesta istui herra Eerik Puke eräänä koleana syyspäivänä Kastelholman linnassa Ahvenanmaalla. Päänsä oli vasemman käden varassa, ja oikea käsi liikkui edestakaisin pöydän syrjää myöten. Ritarin aatokset olivat kuitenkin aivan toisaalla, se näkyi katseesta ja omituisesta hymystä hänen huulillaan.
Hän oli vasta moniaita päiviä sitten tullut matkalta Pohjaan, joksi Pohjanlahtea ympäröivää maata silloin kutsuttiin. Hänellä oli siellä yhtä ja toista kuntoon pantavaa, sillä hän ei ollut käynyt niillä mailla siitä asti, kuin hän pari vuotta sitten Engelbrektin kehotuksesta ryhtyi hänen kanssaan miekka kädessä ahdistamaan Norrlannin vouteja. Hän valtasi silloin osaksi itse, osaksi päällysmiestensä kautta paitsi Kastelholmaa, joka hänellä siitä alkain oli läänityksenä, vielä Faxehusin, Styrnäsholman ja Kryssborgin. Tämän ajan muistot ehkä juuri kajastelivatkin hänen mielessään, ja niihin sekautui kenties levottomuutta nykyisen ja vastaisen ajan johdosta. Söderköpingistä lähti hän marskin kehoituksesta samana päivänä jona kokous loppui, ja hänen lähtiessään oli Broder Sveninpoika mennyt kaupungin edustalle miestensä luo, mikä esti heitä enää toisiaan tapaamasta, — ja siitä lähtien ei hän ollut saanut mitään tietoja marskilta eikä Broder Sveninpojalta. Sanomat eivät siihen aikaan lentäneet niin sukkelaan maitten yli kuin meidän päivinämme.