Mutta istuessaan siten mietteissään kuuli hän erään miehistään linnantuvassa laulavan:
Ja Maarianmessun aikoina
Se juttu tapahtui,
Ne Faxehusin sytytti,
Ja lieskat siitä leimahti.
Faxehus on nyt mustana vallan.
Ritarin kasvoille levisi hymy, kun tutun kansanlaulun säveleet rupesivat kuulumaan. Mies jatkoi lauluaan, joka kilpaili kansan suosiosta Engelbrektinlaulun kanssa. Toisten linnantuvassa olevain miesten suostumushuudot keskeyttivät laulajaa vähäväliä:
Ja Delsbosta he kulkivat
Nyt Delsbon rajahan,
Ja miesten päitä listivät
Kuin kortta laihon lakean.
Faxehus on nyt mustana vallan.
Regnsjöss' on hätä surkea,
Ja Mo'ssa samaten,
Ne pakoon ei voi lähteä,
Kun veneet heiltä vietiin pois.
Faxehus on nyt mustana vallan.
Laulun sanat muistuttivat siksi elävästi ritarin mieleen niitä aikoja, jolloin hän sai mielinmäärin antaa ulkomaisille voudeille selkään, että hän johtui ajattelemaan niitä päiviä ja niitten muistoja. Hänen mielensä ei kuitenkaan viipynyt niissä kauemmin kuin laulu kuului. Hän oli yleensä päivän, hetken lapsi. Hän eli nykyajassa, se oli hänen maailmansa, menneisyydestä ei hänen luonteensa paljoa välittänyt; ainakaan ei hän siitä piitannut ottaa oppia elämää varten. Enempää ei hän huolinut tulevaisuudestakaan, eikä yrittänyt selvittää itselleen, mitenkä tulevaisuus ottaisi entisyydestä ja nykyisyydestä kehittyäkseen. Oli siis peräti harvinaista, että Eerik Puke oli tällaisten tunnelmain vallassa, ja se tapahtui ainoastaan silloin kuin tätä kansanlaulua tai Engelbrektinlaulua laulettiin. Ne vaikuttivat häneen loihdun tavoin. Ne tyventivät hänen kiihkeän, hurjan luonteensa, mutta vaan saadakseen sen sitten taas kootuin voimin kääntymään siihen ainoaan asiaan, jonka vuoksi ritari nykyään eli.
Tämä asia oli Engelbrektin kuoleman kostaminen ja hengen ja veren uhalla estäminen ketään niistä, jotka olivat — hänen arvelunsa mukaan — olleet lähempää tai etäämpää siihen vaikuttamassa, saamasta palkakseen siitä Ruotsin valtakuntaa.
Huhut, jotka Broder Sveninpoikakin heitti vasten marskin kasvoja, väittivät Kaarlo Knuutinpoikaa oikeaksi alkusyyksi rakastetun sankarin kuolemaan. Hänen sanottiin maksaneen Natt och Dag-herroille melkoisen rahasumman murhasta sekä antaneen murhaajalle turvakirjan. Edellistä seikkaa uskottiin jotenkin yleisesti, jälkimmäinen oli syntynyt vasta myöhemmin, ehkä Söderköpingin kokouksen johdosta. Kaarlo Knuutinpoikaan johtivat siis aina lopuksi ne ajatukset, joita nämä kansanlaulut herättivät. Niinpä nytkin, ritari nousi istumasta ja alkoi kiivaasti kävellä edestakaisin lattiaa pitkin. Hän ei havainnut sitäkään, että torven ääni kajahti tornista, vaan jatkoi kävelyään, kunnes eräs hänen miehistään astui sisään.
"Viesti marskilta!" lausui hän. "Tukholmasta on tullut laiva tähän edustalle sekä tuonut muassaan marskin asemiehen ja erään luostarisisaren Skeningestä, joka myöskin pyytää päästä linnaan teidän puheillenne!"
"Luostarisisar", huudahti Eerik iloisesti hämmästyen, kuten näytti, "olisikohan se … anna niitten tulla pian, anna niitten tulla!"