Tord herra oli, niinkuin Niilo Sturelle kirjoitti, aikonut samana päivänä lähteä matkaan etelää kohti, mutta silloin oli Norjan armeija yht'äkkiä ilmaantunut takaisin linnan edustalle ja asettanut leirinsä laakson toisella puolen kohoavalle vuorelle. Tämä ei suinkaan saanut Tordia suunnitelmaansa muuttamaan, mutta viivytti sen toimeenpanoa, sillä nyt täytyi hänen ensin karkottaa vihollinen takaisin Karlsborgista. Hetkeäkään ei hänelle tullut mieleen, että jäisi linnaan odottamaan vihollisen vapaaehtoista poistumista, sittenkun se oli nähnyt turhaksi uhrata siihen voimiaan.
Hän antoi vain heti käskyn miehilleen olla valmiina huomisen päivän otteluja varten. Silloin tahtoi hän heidän etunenässään ajaa viholliset pakosalle ja jättää sitten Karlsborgin kokeneen Jösse Bonpojan haltuun, kun hän sitävastoin itse suuntaisi kulkunsa Niilo Sturen luo Elfsborgin edustalle.
Jösse Bonpoika puuhasi tavallisella innollaan ja uutteruudellaan ja kun miehet illalla kokoontuivat linnantupaan, oli kaikki jo täydessä kunnossa. Kanuunat olivat ladattuina valleilla ja ne kyllä tekisivät tehtävänsä, sillä ne kannattivat aivan helposti vihollisleiriin asti. Se oli tultu ennen jo kokeista huomaamaan. Tord herra kulki itse vielä kerran linnan ympäri ja astui sitte vanhan tapansa mukaan linnantupaan miesten kanssa pakinoimaan. Hän tutki heidän mielipiteitään ja sai silloin kuulla, etteivät he mitään muuta niin kernaasti halunneet kuin taistelua. Siksi menikin hän tyytyväisenä matkaansa.
Läntisellä linnanmuurilla tapasi hän Jösse Bonpojan, joka seisoi siinä katsellen merelle. Aurinko laskeutui kirkkaana alas levittäen lempeää valoaan yli koko laajan maiseman, joka aukeni siinä silmien eteen.
"Miksi seisotte täällä, Jösse Bonpoika?" kysyi Tord. "Vai luuletteko vieläkin, että Kristian kuninkaan laivasto tulee sieltä purjehtien ja hyökkää selkäämme?… Tuo purje nyt ei kumminkaan näytä sotalaivan purjeelta!"
Kaukaa siinti todellakin purje ja Jösse Bonpoika näytti tarkkaavana seuraavan sen liikkeitä. Mutta Tord ei voinut saada silmiään auringosta, joka loistavana, ruusunpunaisena mereen vaipui. Ja puna levisi siinä hänen omille kasvoilleenkin. Ehkä muisti hän nyt juuri ennustuksen, joka kerran oli häneen niin herpaisevasti vaikuttanut, mutta joka niin ihmeellisellä tavalla oli aivan toiseksi muuttunut, kuin miltä se alussa oli näyttänyt. Tai ehkä se olikin vain tämä onnellinen käänne, joka nyt hänen sielunsa silmäin edessä häilyi, päättäen uneksivasta katseesta ja huulien vienosta hymystä? Ehkä kuvastelikin vaipuva illan aurinko hänen sieluunsa punaisen ruusun kuvan, joka punaisine nauhoineen niinkuin onnen haltija leijaili hänen vaimonsa ja pienen tyttärensä pään päällä.
Tämä kaunis kuva mielessään kääntyi hän kulkemaan huonettaan kohti linnassa. Enemmän vanhasta tottumuksesta, kuin että olisi katsonut sitä tarpeelliseksi, sanoi hän mennessään linnanvoudille:
"Pidä vihollista tarkkaan silmällä ja anna taattujen miesten vartioida portteja!"
"Älkää huolehtiko, Tord herra", virkkoi vouti hymyillen, "tänä yönä valvon itse, niin että te ja miehenne voitte levätä aivan rauhassa ja koota voimia huomisen päivän taisteluja varten."
Marski nyökäytti ystävällisesti päätään ja poistui. Ja ilta heitteli yhä synkempiä varjoja maan ja meren yli. Ja tähdet kiiluivat niin lempeinä korkealla, sinisellä taivaalla. Ennen pitkää oli linnassa jo kaikki syvään uneen vaipuneina.