Linnanvouti kulki ympäri katsellen, jos vahdit tekivät velvollisuutensa. Jäykkinä astelivat nämät paikoillaan, eivät liikkuneet edemmäksi kuin mitä sallittu oli, sillä he tiesivät, että valpas vouti voi millä hetkellä hyvänsä olla heidän niskassaan. Ja vanhastaan tiesivät he jo, että mitä ankarin rangaistus kohtasi pienintäkin laiminlyöntiä. Valleilta kulki vouti linnantupaan ja toisiin huoneisiin, joissa miehet makasivat ja nukkuivat. Täällä viipyi hän kauan aikaa ja kun hän vihdoin tuli ulos, lukitsi hän ovet huolellisesti niin ettei kukaan voinut päästä ulos eikä sisälle.
Sitten kulki hän linnanrappusia ylös ja lähestyi aivan hiljaa sen huoneen ovea, jossa marski lepäsi. Sieltä sisältä ei kuulunut hivahdustakaan. Vouti avasi hiljaa oven, niin hiljaa, ettei edes hänen oma korvansa erottanut sen äännähdystä ja pisti päänsä varovasti sisään.
Tord makasi siellä uinuen keveää unta ja vouti uskalsi sen nähdessään pari askelta lattialle. Siinä sattui hänen jalkansa erääseen esineeseen, joka kalisten putosi maahan. Nukkuva hypähti peljästyneenä sängystään ja kysyi, kuka se oli.
"Minähän se olen!" vastasi Jösse mielittelevästi. "Luulin, ettette vielä nuku ja tulin sentähden sanomaan teille, että kaikki on hyvin, niin että voitte aivan rauhassa levätä. Vihollinen ei näytä odottavan mitään hyökkäystä teidän puoleltanne huomenna!"
"Kiitos, kiitos!" sanoi Tord laskeutuen uudestaan levolle ja nukkui heti.
Mutta ulosmennessään veti vouti suunsa kamalaan hymyyn. Hän riensi nyt alas linnanpihalle, kulki taas vahtien ohitse ja lähestyi sitten läntistä muuria, jossa mitään vartijoita ei ollut, sillä muuri oli siellä aivan ylipääsemätön. Täällä katseli hän taas merelle ja poskijänteet pingottuivat kiukusta samalla kun silmät näyttivät tahtovan tunkea läpi avaruuden. Mitään purjetta ei ollut enää näkyvissä ja kauhea kirous pääsi hänen huuliltaan.
Mutta silloin pisti yhtäkkiä vene saaren eteläisestä päästä esiin ja läheni kallion juurta voimakkaiden käsien kuljettamana.
Se näky näytti tuottavan voutiin uutta eloa. Hän hypähti näet heti ylös ja riensi muurin luo, jossa avasi pienen oven. Kukaan ei voinut häntä täällä huomata ja vartijat pelkäsivät häntä muutenkin siihen määrin, etteivät uskaltaneet jättää paikkojaan vaikka olisivat kuulleetkin melua. Pian tuli hän sieltä takaisin kantaen pitkää, paksua köyttä, jonka sitoi kiinni muurissa olevaan koukkuun. Köyden toiseen päähän oli kiinnitetty järeä rautahaka. Tähän solmisi hän suuren, hyvin kierretyn tavaramytyn, jonka sitten hinasi ylös muurin harjalle.
Alhaalta kallion juurelta kuului heikko vihellys ja silloin alkoi hän hiljaa laskea alas köyteen kiinnitettyä tavaramyttyä. Kun köysi tuli kireälle ja tavaramytty siis nähtävästi oli jo alhaalla veneessä, jätti hän äkisti köyden ja juoksi muurihuoneeseen. Sieltä tuli hän heti ulos pitäen jotain kädessään.
Vähän senjälkeen seisoi hän taas herransa oven ulkopuolella hiljaa kuunnellen, mutta kun ei mitään kuulunut avasi hän sen ja astui sisään. Siellä oli kaikki aivan rauhallista ja Jösse uskalsi edemmäksi.