Aseenkantaja tuli heti taas ulos, mutta kuningas viipyi vielä. Ja nuorukainen, jota ei näyttänyt miellyttävän odottaminen yhdessä kauppiasten kanssa, käveli huoneessa edestakaisin ylpein askelin.
Vähän ajan kuluttua astui kuningas kuitenkin sisään.
Hänen päänsä, joka tavallisesti oli niin uljaassa asennossa, oli nyt alas painunut. Ja syvää surua ja kaipaavaa huolta ilmaisivat kuihtuneet kasvonsa. Nähdessään odottavat ojentui hänen vartalonsa ja pää harmaine hiuksineen kohosi pystyyn. Nuorukainen sai häneltä kehottavan nyökkäyksen puhumaan.
"Tulette kai Kalmarista, Ove herra?" lausui hän. "Mitä uutisia jalolta heimolaiseltani, herra Kustaa Kaarlonpojalta?"
"Häneltä itseltään on minulla vain hyviä uutisia tuotavana, herra kuningas", vastasi Ove kohteliaasti kumartaen, "mutta niin ei vävyltänne, herra Eerikki Eerikinpojalta, Borgholmasta!"
"Ilmoittakaa heti vain tietonne, Ove herra…! Surua ne soivat nyt kirkonkellot ja sanainhan pitää olla säveleen mukaan, arvelen minä."
Synkkä, toivoton hymy kuvastui kuninkaan kasvoilla.
"Herra Maunu Gren ja herra Olavi Akselinpoika ovat Blekingestä päin hyökänneet Ölantiin ja vallanneet koko saaren sekä sulkeneet Eerikki herran Borgholman linnaan. Kustaa herra, lankonne, pyytää teitä sentähden mitä pikimmin kiirehtimään Ölannin ja Borgholman avuksi, sillä huhutaan, että Kristian kuningas olisi sinne itsekin jo suuren laivaston kanssa tulossa."
"Ja siinäkö on kaikki?" kysyi kuningas, kun Ove herra näytti jäävän hänen vastaustansa odottamaan.
"Hyvät uutiset säästetään aina viimeiseksi", lisäsi Ove herra reippaasti. "Kuusisataa miestä ilmautui Kalmarin edustalle vaatien kaupunkia antautumaan. Heitä kohteli Kustaa herra samalla tavalla, kuin vähää ennen Maunu Greniä. Hän karkotti heidät menemään niin että kenttä pölisi! Mutta itse ei Kustaa herra voi auttaa Ölantia ja Borgholmia. Tanskan kuningas on liian voimakas…"