Sitten nousi hän hevosensa selkään ja ratsasti pienen seurueensa kanssa pois, jättäen munkin siihen pihamaalle yksin seisomaan.
V.
Stäken linnassa.
Stäken linna oli uudestaan rakennettu. Se oli ehditty päättää jo nykyisen arkkipiispan edeltäjän aikana, sillä työtä oli tehty tulisella kiireellä. Mutta nyt olikin se aivan valmis. Tornit, ympärysmuuri ja nostosilta olivat täydessä kunnossa ja linnan pihalla kohosi komea palatsi. Arkkipiispa asusti juuri tähän aikaan linnassa ja hänen luonaan olivat hänen molemmat veljensä, herrat Taavetti ja Krister Pentinpojat, sitäpaitsi vielä Strängnäsin Sigge piispa, Olavi piispa Vesteråsista ja useita ritareja, niiden joukossa herra Fader Ulvinpoika (Sparre), herra Eskil Iisakinpoika (Banér) ja herra Juhani Kristerinpoika (Vaasa).
Mieliala kokoontuneessa seurassa oli erittäin katkera kuningasta kohtaan ja niinkuin tavallista, oli toinen toistaan äänekkäämpi syytämään syytöksiä, jotka tulivat sitä ankarampina esiin, mitä myöhemmin kukin oli ne tilaisuudessa julkilausumaan. Mutta sillä aikaa kun herrat näin suuressa salissa, jossa arkkipiispan palvelijat kulkivat edestakaisin pikareja täytellen, antoivat vihalleen ja suuttumukselleen kuningasta kohtaan vallan, sillä aikaa istui arkkipiispa eräässä toisessa linnanhuoneessa ja keskusteli muutamain Upplannin ja Taalain talonpoikain kanssa.
Arkkipiispa istui siellä yllään violettivärinen, kallisarvoisella nahalla vuorattu takki ja hänen päänsä nojasi korkean selkätuolin topattua karmia vasten. Kasvonsa olivat kalpeat ja silmät suljettuina. Ei yksikään piirre niissä ilmaissut, mitä hänen sisässään liikkui. Ne olivat yhtä tyynet, kuin tavallisesti aina, ikäänkuin ei hänellä olisi nytkään ollut muuta tekemistä, kuin vaihtaa vain luettu kirja uuteen kirjahyllyllään. Talonpoikain kasvoista huomasi, että he odottivat vastausta häneltä. Mutta kun sitä ei ruvennut kuulumaan, alkoivat he tähystellä toisiaan, ja lopulta astui eräs taalalaisista esiin.
Tämä oli kookas, hartiakas, mustatukkainen mies, jolla oli älykkäät, läpitunkevat silmät. Hän pyöritteli hattua toisessa kädessään, samalla kun toinen oli pistettynä nahkavyöhön, johon myöskin kintaat olivat napilla kiinnitetyt.
"Sinun on heti suoraan sanottava, kumpaako näistä kahdesta tahdot!" virkkoi hän. "Se on kyllä aivan totta, mitä tässä nyt olet sanonut ja mitä lähettisi jo ennen ovat meille puhuneet, että Kaarlo kuningas on meitä rasittanut laittomilla veroilla ja aivan kokonaan jo unhottanut meidät, köyhät talonpojat, mutta me emme kuitenkaan missään tapauksessa tahdo lähteä sotaan häväistäviksi, kuten tapahtui lankosi, Krister Niilonpojan aikana, Jumala hänen sieluaan armahtakoon… Eikä meillä myöskään ole halua vaihtaa Kaarlo kuningasta johonkin muukalaiseen hallitsijaan, joka ei tunne Ruotsia ja Ruotsin lakia. Nyt on sinun siis tässä sanottava, kumpaako sinä haluat. Jos sinun tarkoituksenasi on saattaa Tanskan kuningas täällä vallan päälle, niin kieltäydymme me jyrkästi auttamasta sinua puuhissasi… Jos taas tarkoituksesi on kohottaa kotimainen mies valtaistuimelle, joka turvaa meille lain ja oikeuden, niin tahdomme me seurata sinua mies talosta!"
Jöns arkkipiispa antoi miehen puhua loppuun, ja vielä senkin jälkeen kun tämä oli jo vaiennut, istui hän kauan aikaa äänetönnä sama kylmä, jäykkä ilme kasvoissaan. Mutta äkisti nousi hän sitten ylös, astui taalalaisen luo ja tarttui tämän käteen kiinni.
"Sinä pyydät minun ilmoittamaan, kuka on tuleva kuninkaaksi … no hyvä, minä tahdon vastata sinulle. Suokoon Jumala ja Pyhä Eerikki kuningas, että te voisitte luottaa minuun! Vastatkaa siis ensin minulle, te Taalain rehelliset miehet ja te, jotka olette Upplannista kotoisin, kuinka te menettelette silloin, kun te tahdotte tehdä peltoa sellaiselle maalle, jossa kasvaa metsää ja jossa suuri kallionlohkare on keskellä maata. Väännättekö te ensin kallionlohkareen pois ja hakkaatte sitten vasta metsän kaskeksi, vai teettekö päinvastoin? Luullakseni annatte te kiven jäädä paikalleen, kunnes muu työ on tehty. Vai mitä itse arvelette?"