"Aivan niin", vastasi talonpoika, "kyllä sinä siinä suhteessa oikeassa olet, kunnia-arvoisa isä! Niin me todella teemme."
"No niin, samalla tavalla täytyy meidän menetellä Kaarlo kuninkaan kanssa. Saattaa tosin sattua, että me yhdellä voimakkaalla iskulla voimme vapauttaa itsemme siitä kivestä, joka Ruotsin kaunista yrttitarhaa rumentaa, nimittäin Tanskan kuninkaasta … mutta voi myös sattua niinkin, että meidän välttääksemme tarpeetonta verenvuodatusta täytyy ainakin jonkun ajan kärsiä kiveä pellollamme… Toivon, että ymmärrätte nyt minua oikein, kun vannon teille, että jos kaikki vain saa tapahtua minun tahtoni mukaan, koskaan muukalainen kuningas ei kanna Ruotsin kruunua, tuli siksi sitten kuka kotimainen mies tahansa."
Arkkipiispan puhuessa tujotti talonpoika lattiaan. Ja kun hän oli lopettanut, tarkastelivat tämän silmät kauan ja tutkivasti häntä. Mahdollisesti oli kuitenkin ylipapin jäykissä, ankaroissa piirteissä jotakin, joka puhui hänen puolestaan ja herätti luottamusta. Jo tuo vilpitön tunnustuskin puolestaan, että lupausta ei voitu yhdessä silmänräpäyksessä täyttää, sekin jo oli omiansa vahvistamaan semmoista vaikutusta.
"Teidän täytyy itsekin myöntää", jatkoi arkkipiispa, "että siitä hetkestä alkain, kun me luovumme Kaarlo kuninkaasta, on hän paneva kaikki voimansa liikkeelle saadakseen meidät alistumaan. Mutta ei siinä kyllin. Myöskään Tanskan kuningas Kristian ei ole missään tapauksessa jättävä sellaista tilaisuutta käyttämättä, jolloin hänellä on toivoa voittaa kolmaskin edeltäjänsä kruunuista. Niin ollen olisi meitä siis kolme, jotka kaikki kävisimme keskenämme sotaa tästä maasta ja kuka voi sanoa, kestäisikö Ruotsi sellaista melskettä sortumatta. Sentähden en voikaan nyt tällä hetkellä mitään muuta varmuudella luvata, kuin mitä jo luvannut olen. Mutta sen tahdon myös kalliilla valalla vahvistaa. Oletteko nyt ymmärtäneet minua?"
Talonpojat myönsivät ja arkkipiispa jatkoi:
"No siinä tapauksessa, kunnon miehet, voitte palata takaisin omille seuduillenne ja laittaa itsenne valmiiksi! Te taalalaiset tapaatte minut Vesteråsissa. Kauan ei viivy, ennenkuin saatte minusta kuulla. Te taas, jotka asutte täällä Upplannissa, saatte myöskin laittaa itsenne kuntoon, en voi nyt tällä hetkellä sanoa päivää ja hetkeä milloin, mutta siitä saatte te kyllä ajoissa tiedon."
Sittenkun arkkipiispa oli vielä lähemmin sopinut yhdestä ja toisesta asiasta talonpoikain lähettien kanssa, jättivät nämät hyvästi ja poistuivat linnasta, mennen kukin omalle taholleen. Ainoastaan vähäsen aikaa senjälkeen, kun talonpojat olivat jättäneet linnan, saapui sinne uljaan ja reippaan näköinen nuorukainen komealla hevosella. Hän pyysi päästä linnaan sisään ja kun tämä oli hänelle myönnetty, kysyi hän arkkipiispaa.
Vastatullut oli nuori Steen Sture.
Hän toi Kaarlo kuninkaan pyynnön arkkipiispalle, että tämä saapuisi joulun ajoissa Tukholmaan, jossa kuningas silloin aikoi viettää erään miehensä häitä.
"Herra Ove Laurinpojanko?" kysyi arkkipiispa.