Steen Sture vastasi myöntäen, mutta tavalla, joka selvään osoitti, mitä hän itse asiasta ajatteli. Se antoi arkkipiispalle aihetta uuteen huomautukseen.
"Näyttää siltä, kuin ette olisi ollenkaan häämietteissä, ystäväni… Niin synkkä katse ei sovi sulhaspojalle, joka tuo kutsun lankonsa häihin…"
Hieno, tuskin huomattava hymy kuvasteli arkkipiispan kasvoilla hänen tätä sanoessaan. Mutta nuorukaisen posket hehkuivat ja hän katsoi arkkipiispaa rohkeasti ja pelkäämättä silmiin kun vastasi:
"Antaisin vaikka henkeni, kun nämät häät vain jäisivät pitämättä!"
"Mitä me emme voi estää, sen täytyy meidän kestää", virkkoi arkkipiispa kylmästi ja lisäsi sitten: "tervehdä Kaarlo kuningasta ja sano, että Jöns arkkipiispa on saapuva määrättyyn aikaan."
"Minulle on sanottu, että arvoisat isät, Strängnäsin ja Vesteråsin piispat, ovat nykyään täällä teidän vierainanne", alkoi Steen taas puhua, vastaamatta mitään arkkipiispan kylmään huomautukseen. "Sallitteko, että vien myöskin heille kuninkaan pyynnön?"
Arkkipiispa soitti ja käski sisäänastuvan palvelijan saattaa Steen herran suureen saliin, jossa herrat olivat koolla. Palvelija ja Steen herra poistuivat, joten arkkipiispa jäi taas aivan yksin.
Oli kylmä joulukuun päivä. Huurre oli peittänyt puut ja pensaat, joten ne auringon valossa kauniisti kimaltelivat. Myös ikkunaruutuihin arkkipiispan huoneessa oli pakkanen maalaillut kaikenlaisia kuvioita, jotka loistivat ja välkkyivät häntä vastaan, kun hän kädet seljän takana käveli ikkunain puoleista seinää kohti. Suuressa liedessä paloi loimuava takkavalkea.
Arkkipiispa pysähtyi erään ikkunan eteen ja hänen silmänsä kiintyivät kuvioon, jonka pakkanen oli siihen ruudulle maalannut. Vallan selvään voi siinä erottaa kuninkaankruunun ja vähän sivuun siitä pitkän sauvan, jonka toinen pää oli käyrä aivan niinkuin piispansauvan. Mutta linnan suuren tornin varjo lankesi juuri tähän osaan huonetta ja sattumus oli asettanut niin, että arkkipiispansauva oli varjossa, kun sitävastoin kuninkaankruunu kimalteli tuhansissa sateenkaaren väreissä.
Jöns Pentinpoika katseli kauan siinä noita pieniä kristalleja. Se ei ollut kuitenkaan niiden ihmeellinen rakennus, joka sai hänet niitä tarkastelemaan, ei, vaan kuninkaankruunu johti hänen ajatuksensa kauas tulevaan aikaan loiston ja vallan keskelle. Hänen katseensa ikäänkuin imeytyi välkkyviin kristalleihin kiinni ja silmät suurenivat samassa kun rauhan ja mielihyvän ilme levisi hänen kalpeille kasvoilleen.