Hän nojautui alas ja hengitti ruutuun sille kohdalle, jossa kuninkaankruunu oli, ensin aivan hiljaa, sitten jo kovempaa raapien sitä samalla etusormellaan, kunnes se oli siitä kokonaan hävinnyt.
Ja kun hän sitten katseli tyhjää paikkaa, josta kruunu vielä äsken oli kimallellut häntä vastaan, hymähti hän, ikäänkuin olisi hän todella tätä pientä hävitystyötä pitänyt suuren valtansa osoitteena. Himmentää henkensä huounnalla kuninkaankruunun, saada sen häipymään ja häviämään, — niin, voihan sitä myöskin tavallaan pitää vallan osoitteena. Mutta arkkipiispa, joko oli se häneltä ajattelematonta leikkiä vain taikka teki hän sen todella vakaassa aikomuksessa ja tarkoituksella, — totta ainakin on, että hän alkoi piirtää kruunua arkkipiispansauvan ympärille, ja hymy muuttui yhä ylpeämmäksi hänen huulillaan.
Mutta kruunun muodostaminen ei ollutkaan enää yhtä helppoa kuin vähää ennen sen hävittäminen. Hän hengitti jäähän tehdäkseen sen pehmeämmäksi ja piirsi uudestaan, hengitti taas ja koitti jälleen, mutta kruunua ei vain enää syntynyt ruudulle. Hän yritti muodostaa sen alemmaksi, jossa jää oli paksumpaa ja lujempaa, mutta yhtä turhaan.
Silloin vetäytyivät mustat kulmakarvat kokoon, salama välähti silmissä ja äkisti kääntyi hän ja poistui ikkunan luota.
"Valtaa!" huudahti hän intohimoisesti ja painoi kädellään otsaansa, "valtaa vain haluan, en muuta. Sen kun saan käsiini, en välitä, saanko kuninkaankruunua eli en!"
Samassa tarttui joku oven lukkoon kiinni ja hän oli heti silmänräpäyksessä taas sama kylmä, tyyni ja tutkimaton mies, kuin ennenkin.
Ovi avautui ja kaniikki Helmich astui sisään. Arkkipiispa näytti häntä levottomuudella odottaneen, sillä kaniikin ilmestyminen sai hänet kovasti ilostumaan. Kasvojen vilkkaista liikkeistä voi myös helposti huomata, että kaniikki oli hänelle uskottu, jonka edessä hän ei katsonut tarvitsevansa siihen määrin sitoa itseään, kuin muitten.
"Kuningas?" oli arkkipiispan ensi kysymys.
"Sokea niinkuin tavallisesti aina!" vastasi kaniikki ilkeästi hymyillen. "Varmoin askelin kulkee hän perikatoansa kohti. Hän ei aavista vielä mitään. Onnelliset tapahtumat etelässä ovat hänet kokonaan sokaisseet."
"Mutta häät?" kysyi arkkipiispa, kiinnittämättä huomiota kaniikin viime sanoihin.