"Niitä puuhataan paraikaa", oli tämän vastaus.
"Ja sulhanen?"
"Siksi tulee Ove Laurinpoika!"
"Mutta hänhän on vielä vankeudessa?" huomautti arkkipiispa.
"Niin on, mutta hän viedään sieltä suoraan vihkituoliin… Hän on nyt meidän miehemme ja pysyy sinä. Kaikki se, mitä te, arvoisa isä, olette hänen hyväkseen tässä asiassa tehnyt, kiinnittää hänet lujasti meihin. Vihkituolista voitte te lähettää hänet, mihin itse tahdotte. Hän on menevä teidän edestänne vaikka kuolemaan!"
Arkkipiispa kuunteli kaikkea tätä, ilman mitään erityistä mielenkiintoa. Ja kaniikki, joka täydelleen ymmärsi hänet, jatkoi:
"Niilo herran vertainen ei hän tosin ole, mutta urhoollinen käsi ja pelkäämätön mieli ovat myös jonkin arvoiset, varsinkin kun ne ovat vihollisen omasta leiristä kotoisin… Niilo herra ei anna houkutella itseään."
"Te ette ole vielä ilmoittanut minulle, Helmich, kuinka tuo teidän valtuutettunne on yrityksessään onnistunut. Ellen väärin muista, piti hänen houkutella Niilo herraa ei vähemmällä kuin itse kuningaskruunulla."
"Kuinka yritys onnistuu, on minun vaikea sanoa… Harmaaveli on mies, jonka vertaista yleiseen hyvin harvoin tapaa. Pankaa hääkellot vain soimaan, virkkoi hän minulle erotessamme, se on sellaista soittoa, joka saa nuorukaisen mielen värisemään, ja silloin on aika asettaa hänet koetukselle…"
Arkkipiispa nyökäytti hyväksyvästi päätään.