"Hän on nykyään Tukholmassa", jatkoi Helmich, "kaikki on täydessä järjestyksessä ja onnistuu, niin ainakin toivon, laskujen mukaan. Se vain on varmaa, että parempiin käsiin ei tätä asiaa koskaan olisi voitu jättää."
Arkkipiispa siirsi tuolinsa lieden eteen ja asettui siihen istumaan. Kaniikki jäi yhä edelleenkin seisomaan, mutta kumpikaan ei puhunut sanaakaan hyvään aikaan. Vihdoin virkkoi arkkipiispa silmiään liedestä kääntämättä:
"Mitä uutisia on kuningas saanut etelästä?"
"Ne ovat Kalmarista, herra Kustaa Kaarlonpojalta!"
"Hyviäkö…?"
"Niin, Kustaa herra on hyökännyt kuninkaan laivaston kimppuun, joka oli asettunut linnan edustalle, ja tuskin olisi se muuten pelastunut hänen käsistään, ellei onni ja tuuli olisi suosinut kuningasta."
"Mutta Borgbolman ja Ölannin on Kaarlo kuningas kumminkin toivottavasti menettänyt?"
"Niin on ja Eerikki herran aarteet on Tanskan laivasto kuljettanut mukanaan Tanskaan", lisäsi Helmich.
"Herra Eerikki Eerikinpoikaako tarkoitat, kuninkaan vävyä?" kysyi arkkipiispa.
"Niin, häntä juuri", selitti kaniikki, "kun Eerikki herran tavaroita kuljetettiin pois Borgholman linnasta, katkesi eräästä tynnöristä vyö. Tynnöri oli täynnä pelkkää kultaa ja hopeaa, joka juoksi ympäri maata. Kuningas julisti heti tynnörin kalliine sisältöineen omaisuudekseen: kaikki mitä onni rannalle ajaa, virkkoi hän, on rantaoikeuden mukaan minun omaisuuttani. Eerikki herra istuu nyt vankina Tanskassa, mutta hänen kultansa ja hopeansa vapautti kuningas kahleista…"