Niilo katsahti hämmästyneenä munkkiin.
"Niin kauas on siis jo tultu eikä yhtään ainoaa ystävää ole Kaarlo kuninkaalla, joka avaisi hänen silmänsä ja saattaisi hänet puolustamaan itseään uhkaavalta vaaralta!"
"Kaarlo kuningas on sokea ja on sentähden auttamattomasti turmion oma… Mutta nyt on kysymys, pitääkö myös Ruotsin valtakunnan joutua hänen kanssaan perikatoon? — ja siihen täytyy jokaisen ruotsalaisen aatelismiehen vastata kieltävästi… Mitä sanotte te, Niilo ritari?"
Vähääkään arvelematta virkkoi Niilo:
"Te tulette minulle ehdottamaan, että ottaisin osaa kapinaan, jota puuhataan herraani ja kuningastani vastaan, ja te kysytte vielä, mitä minulla on siihen sanottavaa…"
"Mutta tehän ette ota huomioon tärkeintä asiaa, josta olen teille puhunut, vaan ainoastaan…"
"On aivan tarpeetonta teidän vaivata ajatuksianne keksiäksenne kauniin kiillon huonolle asialle…! Tässä ei ole nyt sen vähemmästä kysymys kuin itse valtion kavalluksesta ja valanrikkomisesta ja siihen ei minulla ole muuta kuin yksi vastaus. Sellaiseen en suostu ja nyt pyydän teidät jättämään minut. Kavalluksella ei Niilo Sture tahdo koskaan käsiänsä tahrata!"
"Mutta se on aivan täyttä totta, tuo minun puheeni kuninkaankruunusta…"
"Munkki!" huudahti Niilo ja otti jo askeleen tätä kohti.
Mutta munkki nousi hitaasti ja arvokkaasti ylös ja astui vihastuneen ritarin luo. Hän laski kätensä tämän olkapäälle ja katseli kauan ja tutkien ritarin avonaisiin ja rehellisiin, mutta nyt niin surullisiin silmiin.