"Siitä ei ole mielestäni mitään sanottavaa", vastasi arkkipiispa, "neuvosto on päättänyt veron kannettavaksi … edelliset verot ovat myöskin kannetut, miksei siis myöskin tätä…"
"No niin, me voimme sitten rauhallisella mielellä lähteä Tukholmaan?"
Tukholmaan saavuttua alkoi epäluulonalaisten tutkiminen ja kuulustelu, jossa meneteltiin ilman vähintäkään sääliä. Itse fransiskaanimunkkien johtajankin, Niilo Rytingin, täytyi kestää kiduttava kuulustelu. Lopulta muuttui se julmaksi vainoksi. Vankeutta, piinapenkkiä ja muita kidutuskeinoja käytettiin huolimatta ollenkaan ijästä tai arvosta. Muutamat kuolivat sentähden, toiset tulivat raajarikoiksi koko elinajakseen. Ja epäluulonalaisten kodeissa revittiin lattiatkin irti ja tutkittiin joka paikka pienimpään muurin rakoon asti. "Tämä koskee Ruotsin miesten sydänjuuriin saakka?" — virkkoi vihastunut kansa.
Ja tyytymättömyys tuli vielä suuremmaksi, kun kesä saapui eikä Kaarlo kuningasta kuulunutkaan. Kaikki julmuus, jota oli harjoitettu, oli siis ollut aivan turhaa, kaikki se veri, joka oli vuodatettu, ei siis ollut tuottanut mitään hedelmiä. Vihan ja suuttumuksen sorina kävi läpi maan.
Mutta kuningas ei tietänyt tästä kaikesta mitään, taikkapa jos tiesikin, ei hän osannut antaa oikeaa arvoa sille. Hänen edeltäjänsä, Eerikki kuningas, oli menetellyt aivan samalla tavalla, mutta hänen historiansa oli jo unhotettu ja tuuli, joka puhalsi hänen hautansa yli, ei tuonut Kristian kuninkaalle siitä mitään tietoa.
Keskikesän ajoissa päätti kuningas purjehtia meren ylitse Suomeen samotakseen Venäjää vastaan, josta alituisia hävitysretkiä tehtiin ruotsalaiselle alueelle. Joukko neuvosherroja ja ritareja seurasi kuningasta. Muitten muassa oli Linköpingin piispa, Katillo Kaarlonpoika (Vaasa), joukossa. Arkkipiispa sitä vastoin jäi Ruotsiin hoitamaan hallitusta kuninkaan poissa ollessa.
Otettuaan kuninkaalta hyvästi ja palattuaan takaisin linnaan, seisoi arkkipiispa kauan aikaa ja katseli ikkunasta ulos merelle, jossa lukuisa laivasto juuri täysin purjein kiiti myötätuulessa ulos saaristoon.
Oli juuri keskikesän aika ja aurinko paistoi pilvettömällä taivaalla valaisten säteillään torninhuippuja, kirkkoja ja luostareja. Ja kalalokit ne kiertelivät leveissä piireissä Käpplingeholman ja linnan välisessä salmessa. Arkkipiispa oli kuumuuden takia avannut karmosiinipunaisen manttelinsa, joten kaulassa oleva kallisarvoinen kaulaketju tuli näkyviin.
Hänen sivullaan seisoi hänen vanha uskottunsa, kaniikki Helmich.
"Nyt on jousi pian täydessä jänteessä, kunpa vain nuoli olisi hyvin suunnattu, että se edes sattuisi maaliinsa!" virkkoi arkkipiispa paikaltaan kääntymättä.