Nuorukainen oli uljaan näköinen, kookas ja hartiakas ja käyttäytyi kokonaan toisella tavalla kuin kauppasaksat tapasivat. Hänen paljaasta käynnistäänkin jo ja tavasta, jolla piti päätään, voi huomata, että hän oli tottunut kokonaan toisellaiseen seuraan kuin kauppiaan tiskin takana oli tilaisuudessa.
"Kautta hyvän miekkani!" huudahti Niilo herra, "kaikkein vähimmin tuo mies kauppiasta muistuttaa… Kunpa vain saisin nähdä hänen kasvonsa niin voisin ehkä tunteakin, kuka hän on, sillä varmaan olen tuon miehen ennenkin nähnyt!"
"Olkoonpa sitten kuka tahansa", huomautti vanhus, "mutta kuninkaan ystävä ei hän ainakaan ole, koska sillä tavoin viitsii hiipiä hänen tyttärensä suosioon… Jospa kuulisitte vain hänen puhuvan, Niilo herra, niin huomaisitte kyllä, että kauppasaksa hän on kiireestä kantapäähän, niin ritaria kuin käytöksensä ja vartalonsa muistuttaakin."
"Voi olla, että hän todellakin on vihollinen!" virkkoi Niilo herra hitaasti ja ikäänkuin itsekseen.
He astuivat nyt rappusia ylös huoneeseen, jossa kuninkaantytär ja
Ingeborg neiti asuivat.
Edellinen istui siellä pää alhaalla ja katseli kädessään olevaa ruusua. Ingeborg seisoi hänen vieressään ja katseli hänkin kukkaa, jonka taidokas muoto näytti herättävän hänessä ihmetystä. Ritarin astuessa sisään, katsahtivat he molemmat ylös. Ingeborg hypähti heti pystyyn, huudahti riemusta ja riensi häntä vastaan.
Myös Magdaleena neiti nousi istuimeltaan, mutta sävähti samassa kasvoiltaan purppuranpunaiseksi, ikäänkuin olisi jostain luvattomasta teosta tavattu. Hän oli sekä vartaloltaan että kasvoiltaan lumoavan kaunis, tämä kuninkaantytär. Paljon muistutti hän äitiään. Häneltä oli perintöä kauniisti muodostunut suu ja leuka sekä myöskin kädet, mutta otsa ja nenä olivat isän. Suurissa sinisilmissä, jotka loistivat samettihienojen silmäripsien alta, oli sama lempeä, haaveksiva ilme, kuin äidinkin silmissä, mutta samalla myös jotain uljasta ja kopeaa, joka juuri Kaarlo kuninkaalle oli niin ominaista. Hieno, kuultava hipiä, muotojen jalo sopusointu, korkea, sulava vartalo — kaikki ne yhdessä aikaansaivat sanomattoman lumoavan ja hurmaavan kauneuden.
"Tuhannesti tervetullut, jalo ritari!" sanoi hän ja ojensi kätensä kumartavalle ritarille. "Tuotte kai terveisiä sukulaiseltani, Briita rouvalta. Miten hän jaksaa?"
"Mitään terveisiä ei minulla ole tuotavana", lausui Niilo herra, "sillä tulen veljeni, Svante herran, tyköä Ekesjöstä… Päinvastoin olen matkalla vaimoni luokse ja siksi tulin kysymään teiltä ja Ingeborg neidiltä, tahtoisitteko ehkä seurata minua Penningebyhyn ja jäädä sinne, kunnes saamme tietoja isältänne, Kaarlo kuninkaalta. Ja niitä luullakseni ennen pitkää saammekin! Mutta mitä itse asiasta arvelette, jalo neiti?"
"Me tulemme, me tulemme!" huudahti Ingeborg ja taputti ihastuksesta käsiään, kun kuuli että he pääsisivät rakkaan ja hyvän Briita rouvan luokse, joka oli saanut hänen valkoisen ruusunsa hääpäivänään.