"Hyvin sattui, Niilo ritari!… Me puhelemme tässä juuri paraillaan teistä!" virkkoi Taavetti herra heittäen samalla sisäänastuvaan silmäyksen, joka ei suinkaan ollut ystävällisintä lajia.
Niilo hätkähti. Ritarin vastaanottotapa oli puolittain loukkaava. Mutta ennenkuin hän ennätti vielä lausua sanaakaan, lisäsi Taavetti herra nousten istuimeltaan:
"Te kuljette pää täynnä suuria tuumia, Niilo herra, mutta minä olen ottava teiltä sellaiset ajatukset pois. Te luulette olevanne mahtava mies ja tahdotte voimakkailla käsillänne asettaa taas kruunun Kaarlo Knuutinpojan päähän… Minä olen nyt näyttävä teille, ettei se tule koskaan tapahtumaan, vaan että päinvastoin juuri se, jota te kaikista vähimmin haluatte käy täytäntöön, ja sillä aikaa…"
"Mitä puhetta tämä on?" keskeytti Niilo. "Mikä lieneekin tarkoituksenne, Taavetti herra … niin pitäisi teidän kuitenkin niin paljon ajatella, että aika tällaisiin loukkauksiin ja riidan hakuun on kovin huonosti valittu… Sillä täällä vihityssä luostarissa olen minä luullakseni yhtä turvattuna kuin tekin. Vai mitä sanotte te siihen, talonteini?"
Talonteini teki ristinmerkin ja vastasi nöyrällä, alamaisella äänellä:
"Ankara ritari, kuinka voisi muu tulla kysymykseenkään?"
Ja niin jätti hän refektorion. Mutta Taavetti herra sanoi aivan tyynenä:
"Ja kuitenkin jäätte te nyt vieraakseni, Niilo herra, vaikkapa vasten tahtoannekin siksi, kunnes veljeni, arkkipiispa, taas vapaana ja turvattuna vallitsee Ruotsinmaassa. Hän se saa sitten tuomita teidät!"
Olisi turhaa kuvaillakaan sitä vaikutusta, jonka nämät sanat tekivät Niilo Stureen. Isku tuli niin odottamatta. Hän ei ollut osannut sitä aavistaakaan. Tosin ei hän ollut suoraan ilmoittautunut arkkipiispan asian puolelle, mutta hän ei ollut pannut sitä vastaankaan. Aikomuksensa ei ollut estää arkkipiispan vapauttamista ja virkaansa palauttamista. Mitä Katillo piispalle Linköpingin tuomiokirkossa oli lausunut, sitä oli hän tarkoittanutkin. Nyt huomasi hän kuitenkin epäiltävän itseänsä. Ja tämä hänen vangitsemisensa oli tietysti varokeino, jolla arkkipiispan ystävät tahtoivat helpoimmalla päästä hänen vastahankkeistaan.
Ensi kertaa ei hän nyt suinkaan saanut kokea, että ritarin parain kaunistus, avonainen, rehellinen luonne, oli samalla hänen vaarallisin vihollisensa. Ja hän tunsi tuskaa sentähden rinnassaan, mutta sen ohessa jotain muutakin, joka tunkeutui aina sielun pohjaan asti ja sai siellä kamalan epätoivon aikaan. — Se oli syytös, ankara moite itseänsä kohtaan.