Toisen kerran jo sysättiin hänet syrjään päämaalistaan — ja vain oman herkkäuskoisuutensa tähden. Kuinka toisin olisivatkin olosuhteet muodostuneet, jos hän olisi tehnyt sopimuksensa Katillo piispan kanssa taalalaisjoukon etunenässä. Sellainen voima takanaan ja hänen sanoillaan olisi ollut silloin merkitys, joka niiltä nyt kokonaan puuttui. Eikä hänen luottamuksensa ritarillisuuteen olisi myöskään tullut silloin näin kamalalla tavalla loukatuksi!
Kaikki nämä ajatukset tunkivat nyt yhtaikaa hänen mieleensä. Hän oli kuitenkin jo liian kauan käynyt vastoinkäymisten koulua, antautuakseen niin helpolla. Selvästi huomasi hän heti, että miekkaan ei tässä ollut paljon luottamista. Vasta viime hädässä oli siihen tartuttava. Ensin tahtoi hän koettaa, eikö puheella voisi mitään vaikuttaa.
"Siitä, mitä teillä nyt on mielessä, Taavetti herra", lausui hän, "näen selvään, ettei minun sovi vedotakaan teihin ritarina… Mutta minulla on kuitenkin jotain teille ilmoitettavana, joka saa ehkä mielenne muuttumaan…"
"Ja mitä se olisi?" kysyi Taavetti Pentinpoika ivahymy huulillaan.
"Pelko, Taavetti herra … pelko veljenne suhteen! Voisihan sattua, että minun vapauteni on hänen vapauttamisensa ehtona."
Pöyhkeä ritari katsahti ylös niin uhkaavan ja julman näköisenä, että selvästi huomasi sanojen sattuneen paikalleen. Myös hänelläkin oli heikko puolensa — sukunsa kunnia, ja se taas riippui kokonaan hänen veljensä, arkkipiispan, kohoamisesta. Taavetti Pentinpoika oli muuten raaka ja hurja herra, niinkuin useimmat siihen sukuun kuuluvat tähän aikaan. Yksinään näitten veljesten isä on vain saanut kiittävän lausunnon osakseen. "Hän kantoi ritarinimeään kunnialla", sanotaan suuressa riimikronikassa, samassa kuin se pojista lausuu: "Jumalalle kiitos, ettei heitä ollut useampia". Ei edes arkkipiispa pääse tästä yleisestä syytöksestä erilleen, vaikka hän ei koonnutkaan ympärilleen merisissejä ja muita hurjia veijareita, kuten veljensä tekivät. Jotain täytyi näet senkin asianhaaran vaikuttaa, että hän oli saanut aikansa korkean sivistyksen. Mutta siitä huolimatta pisti joskus halpamielisyys ja ilkeys esiin papinkin kaapun alta. Ja hienosti sivistynyt konna, onhan se aina paljon vaarallisempi kuin raaka maantierosvo.
"Te luulette, että kaikki on hyvin", jatkoi Niilo ja katseli terävästi Taavetti herraa silmiin, "kun vain minun persoonani suhteen olette varma. Mutta silloin ette ajattele, että löytyy sellaisia, jotka eivät unhota minua ja jotka eivät koskaan suostu palauttamaan veljeänne niin kauan kuin minua pidetään vangittuna."
Ritari hiveli kädellään partaansa ja tuijotti tuleen. Nähtävästi olivat
Niilo Sturen sanat saattaneet hänet epäilemään, mitä tekisi.
Silloin astui esiin kauppasaksa, joka koko ajan oli seisonut äänetönnä ja huomaavana katsellut hämmästyneen Niilo Sturen miehekkään hienoja ja jaloja kasvonpiirteitä. Hän laski nyt kätensä Taavetti herran olkapäälle ja lausui:
"Ne sanat ansaitsevat ajattelemista… Seuratkaa neuvoani, Taavetti herra, ja antakaa ritarin mennä menojansa!"