"Niilo herrahan taistelee Kaarlo kuninkaan asian puolesta!" virkkoi vihreä.
"Ja mitä on teillä sitä vastaan?"
"Kaarlo kuningas ei kelpaa enää Ruotsia hallitsemaan!"
"Mutta Tanskan kuningas … arkkipiispa?"
"Niin, he kelpaavat kyllä, kumpi tahansa heistä…. Sillä he pakottavat esiin sen, jonka pitääkin tulla esiin, nimittäin Ruotsin itsenäisyyden. Kaikkea tätä et sinä tosin ymmärrä, mutta voit luottaa sanoihini, sillä minä asetan Niilo Sturen yhtä korkealle, kuin sinäkin, ja tahdon hänet vielä kerran nähdä ensimmäisenä miehenä Ruotsinmaassa… Kas, sentähden juuri täytyy meidän estää, mitä hänellä nyt on mielessä. Kaarlo kuningas ei saa enää tulla takaisin… Se olisi samaa kuin pidentää hätää ja kurjuutta vain maassa. Ja jos piispa voittaa, niinkuin näyttää, ja arkkipiispa palaa takaisin, niin ei hän koskaan salli tuon muukalaisen kuninkaan enää laskea jalkaansa ruotsalaiselle maaperälle…"
Huudahdus, jolla Brodde ilmoitti, että asia alkoi hänelle selvitä, sai ritarin hetkiseksi pysähtymään puheessaan.
"Kas sillä tavoin, mies … on asianlaita", jatkoi hän. "Arkkipiispa panee myllyn käyntiin ja alkaa jauhaa. Usko minua, kauan ei kestä, jos hänet oikein tunnen, ennenkuin valtakunta tarvitsee jo ritarin … uuden Engelbrektin ja siksi on silloin Niilo Sture tuleva!"
Kun ritari oli lopettanut puheensa, istui hän kauan aikaa ja katseli Broddea. Terävin silmin seurasi hän pienintäkin ilmettä tämän kasvoilla, nähdäkseen minkä vaikutuksen puheensa oli häneen tehnyt.
Mutta Brodde nousi ylös ja suru kuvastui hänen kasvoillaan.
"Pelkäänpä, ritari", sanoi hän, "että tässä asiassa olette mennyt edemmäksi kuin suotavaa olisi ollut… Nyt voin myös ymmärtää, että te se olitte, joka estitte Niilo herran kuninkaan sanaa saamasta, kun hänen seitsemän vuotta sitten olisi pitänyt olla kokonaan toisaalla kuin mitä oli."