"Mies!" huusi ritari ja hypähti ylös.
"Niin on asia vain selitettävissä ja sanaani en takaisin ota. Mutta sen sanon teille, ritari, minä en tahdo olla samallainen kuin se, joka silloin kuunteli ja totteli teidän neuvojanne!"
Vihreä ritari seisoi siinä sanatonna. Näytti hetkisen siltä, kuin olisi toiselta puolen viha ja toiselta puolen kunnioitus taistelleet ylivallasta hänen rinnassaan. Mutta viimemainittu vei voiton ja sanomattoman kaunis ilme levisi hänen kasvoilleen.
"Ei siis tämäkään!" sanoi hän itsekseen, jonka jälkeen lisäsi kovaa: "hyvä on, mies, ryhdy vain toimeesi, se on aivan paikallaan, enkä ainakaan minä tahdo pakottaa omaatuntoasi."
Ja hyräillen tuota vanhaa laulua:
Luvallamme Valdemar
Voit sisään jäädä kyllä
kääntyi hän menemään ja poistui huoneen toiseen päähän ikkunan luo.
Brodde jäi seisomaan paikalleen. Hän ei voinut käsittää tätä omituista miestä, mutta hän tunsi kuitenkin rinnassaan, ilman että itsekään voi sitä selittää, kuinka äärettömän rakas Niilo herra oli tälle ritarille. Ja hänen oli melkein mielensä paha, ettei voinut suostua seuraamaan vanhuksen neuvoa. Selvästi kuvastui surua siinä katseessa, jolla hän Broddesta erosi, kun lähti astelemaan ikkunan luo. Mutta kun hän sitten kääntyi taas, oli jo tuo vanha, puoleksi hupsuutta, puoleksi ivaa ilmaiseva hymy hänen huulillaan, joka ei muuten näyttänyt ollenkaan olevan sopusoinnussa hänen muun olentonsa kanssa.
Raskaalla sydämellä jätti Brodde vihreän ritarin. Tällä oli, niin ajatteli hän, hyvä sydän ja tahto mitä parhain, mutta pää ei ollut, niinkuin olla olisi pitänyt. Ja siksi saattoi hän onnettomuutta niille, joille olisi suonut vain paljasta onnea.