Tulija oli eräs piispan asepalvelija, joka oli ratsastanut pysähtymättä yötä päivää Linköpingistä ja nyt pyysi päästä heti herransa puheille. Se hänelle myönnettiinkin.
Piispa istui toisten herrain kanssa vieraspöydässä, jossa pikareja ahkerasti kallisteltiin ja leikkiä laskettiin. Kristian kuningas oli siinä usein esillä ja erittäinkin oli Katillo piispa kärkäs hänestä juttelemaan. Hän kertoi siinä muun muassa kirjeestään kuninkaalle, jossa oli tälle vakuuttanut, että miehet rauhoittuisivat taas, jos arkkipiispa vain laskettaisiin vapaaksi, ja kuinka kuningas oli leikkiä laskien sanonut, kun oli kirjeen lukenut: "Der schal my de kraden Pape nimmer tho dwingen."[11]
"Mutta sen uskallan sanoa, että paksu pappi on vielä laittava pähkinänpuristajien kuninkaalle sellaisen pähkinän, jota hän ei niinkään helposti puserra rikki, vaikka olisi sitten kaksikin kertaa niin väkevä kuin todellisuudessa on."
Ja hän nauraa hohotti taas, muitten herrain yhtyessä häneen. Silloin avautui ovi ja Linköpingistä tullut sanansaattaja astui sisään. Vaikka piispan ajatukset olivatkin kokonaan huvituksiin ja leikinlaskuun kiintyneinä, huomasi hän kuitenkin heti palvelijansa ja viittasi hänet luokseen. Mies astui esiin ja ilmoitti piispalle, että kuningas oli samonnut Itägöötinmaalle ja valloittanut Linköpingin.
"Kas vain!" virkkoi piispa, jonka täyteläisillä huulilla vielä leikki ja hymy elelehti, "meidän ei siis tarvitsekaan vaivata itseämme Tanskaan vapauttaaksemme heimolaiseni. Se onkin tapahtuva täällä kotona… No hyvä, sitä parempi! Paksu pappi kyllä tietää käytellä miekkaansa!… Koska jätit Linköpingin, mies?"
"Kuningas saapui sinne maaliskuun 18 päivänä jälkeen puolisen", ilmoitti palvelija. "Kello löi juuri kaksi, kun hän ratsasti sisään kaupunkiin ja illalla lähetti hovimestarinne minut tälle matkalle."
"Sellainen ratsastus on sinulle kunniaksi, mies?" virkkoi piispa.
"Näitkö kuninkaan?"
"Näinhän toki! Hän otti asuntonsa itse piispan kartanoon. Ja kellarin ovet lyötiin siellä rikki, oluttynnörejä kannettiin ulos pihalle ja itse keittiössäkin alkoi heti suuri keittäminen ja paistaminen. Kristian kuningas olisi pitävä sellaiset pidot teidän talossanne, että ne aina muistettaisiin, sanoivat hänen miehensä."
"Tuo kuninkaallinen vieras tuli pikemmin kuin odotinkaan", virkkoi piispa ja sanat tulivat sitä hitaammin esiin, jota enemmän hänen ajatuksensa syvenivät. "Hyvä olisi ollut, jos meillä nyt olisi Tukholma hallussamme, mutta hyvä näinkin… Teidän täytyy ratsastaa Vesteråsiin, setäni", jatkoi hän sitten kääntyen Niilo Kristerinpojan puoleen, joka istui häntä lähinnä pöydässä, "teidän täytyy heti ratsastaa sinne ja katsoa, että kaikki on valmiina kuninkaan vastaanottoa varten. Ja teidän sopii myös lähettää sanansaattaja Örebrohon, että ne edes pysyisivät valppaina siellä… Täälläpäin tahdomme me itse pitää isännyyttä ja minä uskon, että kuningas on muistava kauemmin ne vieraspidot, jotka hänelle täällä tahdon laittaa, kuin minä ne, joita hän nyt talossani paraillaan pitää. Huomenna, hyvät herrat, ratsastamme me jo Tukholmaan."
Seuraavana päivänä vallitsi Stäken linnassa taas hiljaisuus ja rauha. Piispa ja kaikki ritarit menivät näet jo varhain aamulla matkoihinsa, samaten myös herra Krister Pentinpoika. Ainoastaan Taavetti herra jäi jäljelle linnasta huolta pitämään. Mutta nyt tuli valvonta tarkemmaksi ja Taavetti Pentinpoika kävi itse joka paikassa ja katsoi, että kaikki tapahtui niinkuin piti. Levottomuus suurempi sitä, jonka kuninkaan lähestyminen sai aikaan, painoi ritarin mieltä. Sen sai aikaan hänen salainen vankinsa ja vaikka hän rauhoittuikin joka kerta, kun Sigge kertoi hänelle Haukan herkkäuskoisuudesta, niin heräsivät ne huolet siltä hänessä uudelleen joka aamu eloon. Ja hänelle tuotti yhtä paljon vaivaa tuo yksinäinen mies, kuin koko Stäken linna.