"Säästäkää minua jo tältä asialta… Minä näytän tuolle pilviritarille tempun, että hän tulee ijäti muistamaan sekä minua että veljeäni, David-herraa… Onko teillä muuta kerrottavaa Akselinpojista… Mutta varttokaa hetkinen, saatte itse kuulla ja päättää, tarvitseeko minun valtani pelätä tuota Penningebyn haaveilijaa."
Arkkipiispa meni pöydän ääreen ja soitti. Asepoika ilmestyi taas.
"Käske Kaarlo Ragvaldinpoika luokseni!" sanoi hän. Poika lähti.
Jäntevin askelin ja silmät leimuten käveli arkkipiispa pariin kertaan lattian poikki, kunnes ovi avattiin ja Kaarlo Ragvaldinpoika astui huoneeseen.
"Käske viisikymmentä miestä astua ratsuille, Kaarlo Ragvaldinpoika", lausui hän tälle käskevällä äänellä. "Saat ratsastaa niiden kera Penningebyhyn… tänä päivänä, nyt heti… äläkä säästä hevosia! Ja vallatkaa kartano rynnäköllä, jos joku rohkenee vastustaa! Ja polttakaa se joka tapauksessa maan tasalle, ja jos sinulta kysytään, miksi, niin sano, että niin rankaisee Ruotsin valtionhoitaja jokaista, ken häntä ei tottele!"
Päällysmies kumarsi merkiksi, että oli ymmärtänyt arkkipiispan käskyn. Tämän viitatessa kädellään läksi hän mitään kysymättä ja koettamatta puolestaan estää tekoa, joka oli epäilemättä herättävä vihaa ja katkeruutta hänen herraansa kohtaan. Arkkipiispan miehet tiesivät aivan hyvin, ettei heidän herransa kuitenkaan milloinkaan antanut kiihtymystilassa käskyjä, joita sitten sai katua. Hänen sanansa olivat aina edeltäpäin punnitut ja harkitut, että niiden toimeenpano vaan oli jälellä. Jos käsky tulikin joskus odottamatta, että se näytti pikastukselta, ei laita kuitenkaan ollut niin.
Helmich tiesi tämän, mutta siitä huolimatta hän oli ollut vähältä keskeyttää korkeata esimiestänsä. Hän malttoi kuitenkin mielensä. Varoitushuudon sijaan, joka jo oli tulemaisillaan hänen huuliltaan, ilmestyi niille merkillinen, nöyrä ja kaksimielinen hymy. Hän ei puhunut mitään vaan pysyi vaiti ja hymyili sekä rupesi lopulta yskimään. Sen vaikutti joko se, että hänen silmissään väikkkyi piispansauva, tahi häneen oli niin syvään juurtunut tieto arkkipiispan vallan etevämmyydestä, ehkä nämä molemmat seikat.
Arkkipiispa katsoi häneen päällysmiehen lähdettyä tuolla turvallisella halveksivalla, surmaavalla tavallaan, joka oli hänen jäykille ja tylyille kasvoille ominainen, Se ei kuitenkaan voinut poistaa hänen käskystään verisen vihan ja piintyneen ylenkatseen värettä tuota vähäpätöistä ritaria kohtaan, joka osoitti selvästi sen olleen arkkipiispan ajatuksissa enemmän kuin hän tahtoi myöntää itselleenkään.
"No, mitäs nyt sanotte?" lausui hän pää kenossa tirkistäen jäykästi ja terävästi kaniikkiiin.
"En mitään, kunnianarvoisa isä Jumalassa!" vastasi Helmich nöyrästi.