"Toivon siis, ettei minun enää tarvitse kuulla muistutettavan tuosta
Niilo Sturesta!"
"Kyllä, teidän armonne, ellei vaan hän itse, Jumala paratkoon, muistuta itsestään!"
Arkkipiispa heitti vihaisen katseen kaniikkiin, mutta käännähti äkkiä ja meni entiselle paikalleen nojatuoliinsa tulen eteen.
"Tärkeämmistä asioista aioin tänään kanssanne puhua, Helmich", sanoi hän sovitellen itseään mukavaan asentoon, "asioista, joista toivon saavani teidän kauttanne tietoja… Ettekö tiedä että herroilla on Nyköpingissä kapinallisia tuumia mielessä, ettekö tiedä, että Iivari-herran ja Magdalena-neidin häiden pitäisi antaa armoisku Jöns Pentinpojan vallalle?"
"Tiedän sen", vastasi Helmich, "mutta olen siinä suhteessa teitä paljon yksinkertaisempi, kunnianarvoisa isä Herrassa, että pidän Niilo Sturea paljon vaarallisempana kuin Akselinpoikia… Mitä häihin tulee, on ajatukseni, että…"
"Antakaa kuulua, Helmich!… Ajatuksenne on, että…"
"Että ne voi helposti estää."
"Estää?"
"Ymmärtäkää minua oikein… Akselinpojat toimivat ainoastaan itseään varten. He tulevat senvuoksi olemaan aina yksinään. Teille tulee heistä vaaraa ainoastaan, jos he yhdistyvät Kaarlo-kuninkaan kanssa… senvuoksi, että Kaarlo Knuutinpoika on kaikesta heikkoudestaan ja viheliäisyydestään huolimatta yhä vielä kansan toivojen ja rakkauden esine. Ja sekin on vaarallista vaan senvuoksi, että tähän yhdistymiseen liittyy tuulahdus sitä vaaraa, joka uhkaa… niin teidän täytyy kuulla se, kunnianarvoisa isä… joka uhkaa Niilo Sturen puolelta. Hän valmistelee toisenlaatuisia häitä, suuremmoisia häitä, jossa kuningas ja kansa vihitään yhteen… Nyköpingin häät tulevat vaan näiden suurten häiden alkusoitoksi. Ja sitä mieltä olen, että te saatte varoa, kuinka voitte siitä pelastua…"
"Helmich!" huudahti arkkipiispa, ja hänen silmänsä paloivat terävästi kuin puukot, ikäänkuin hän olisi mielinyt katseellaan lävistää varjomaisen kaniikin.