Niilo oli masentunut. Tämän konnantyön kamaluus oli murtamaisillaan hänet. Mutta hän rohkaisi mielensä, ja miehekkyys, jolla hän kantoi onnettomuutensa, teki valtaavan ihastuttavan vaikutuksen. Steen ei voinut pidättää silmistään kihoavia kyyneleitä.
"Niilo, Niilo", huudahti hän, "luota minuun, joko elät tai kuolet aikomallasi tiellä."
Tuli hetkiseksi hiljaisuus, jonka Steen keskeytti äkkiä. Hän muisti nyt, kun tunteet olivat ehtineet vähän asettua, mitä tarkoitusta varten hän oli niin kiireesti lähtenyt Penningebyhyn.
"Mutta nyt ratsaille, Niilo, ja lähde pohjoiseen päin minkä hevosesi jaksaa, sillä vihollisesi on kintereilläsi! Pyhän Eerikin olkoon kiitos, että hevoseni on niin hyvä, sillä muuten olisit ennen pitkää istunut Tukholman linnan tornissa, ja sinne tultuasi olisit tuskin enää saanut nähdä Jumalan kirkasta päivää… Viisikymmentä miestä lähti samaan aikaan kuin minäkin Tukholmasta käskyllä ottaa sinut kiinni elävänä tai kuolleena, ja tiellä tänne kohtasin ne viisikymmentä, jotka olivat sytyttäneet Penningebyn palamaan…! Jumalan nimessä, luulenpa että se nuotio polttaa vielä valtakunnan arkkipiispan käsistä, eikä suinkaan niitä lämmitä."
Steen puhui nopeasti ja varmasti, ikäänkuin sillä osoittaakseen, että suurin mahdollinen kiireisyys oli tarpeen. Hänen suureksi kummakseen seisoi Niilo kuitenkin hiljaa ja näytti miettivän asiaa.
"Hyvä on!" sanoi hän vihdoin… "koetan pelastaa itseni viholliseni tieltä, vaikka se lienee vaikeata, kun en edes tiedä, missä hevosenikaan ovat… Mutta sitä ennen sanon teille, miehet, jotka olette tähän asti uskollisesti ja rehellisesti minua seuranneet ettekä milloinkaan ole antaneet minulle tyytymättömyyden syytä. Kiitos siitä teille… se on paha kyllä ainoa palkinto, jonka Niilo Sture voi nyt teille antaa… Mutta vastedes, jos onni kääntyy, saatte taas tulla luokseni, ja silloin palkitsen teille runsaasti rehellisesti suoritetut palveluksenne… Mielelläni ottaisin teidät mukaani, mutta kodittomalla on leipä kova, hyvästi siis… ja Jumala olkoon kanssanne!"
Surinaa kuului miesten joukosta, jotka seisoivat rypistynein kulmin ja alakuloisin katsein hänen ympärillään. Näki selvästi, ettei ritarin puhe heitä miellyttänyt, vaikka heidän oli vaikea ilmaista tyytymättömyyttään. Steen Sture katseli heitä puolittain kummastuneena, hän oli vähältä ruveta heitä kiivaasti moittimaan. Niiloakin ihmetytti hieman heidän epäröintinsä synnyttäen surumielisen hymyn hänen kasvoilleen. Sillä hän ei voinut uskoa, että yksikään hänen miehistään rupeisi hädän hetkenä jotakin häneltä vaatimaan.
Steen-herra käänsi pikaan selvällä tyytymättömyydellä miehille selkänsä ja tarttui Niilon käteen osoittain hevostaan. Hän ei kuitenkaan ehtinyt mitään puhua, ennenkuin miehistä vanhin astui askeleen eteenpäin ja alkoi puhua.
"Jumala suokoon, että voisin sanoa, mitä täällä on", sanoi hän iskien nyrkillään rintaansa, "mutta kunhan vaan minua ymmärrätte, Niilo herra, olen tyytyväinen… Kerron senvuoksi teille, että nyt Tukholmassa ollessamme teitä odottamassa tuli eräs mies laivalle ja tarjosi kahta vertaa suurempaa palkkaa kuin te, jos menisimme teiltä arkkipiispan palvelukseen… 'Ei!' hän meiltä sai vastaukseksi, ja ellei Brodde olisi vienyt häntä niin turkaista vauhtia laivasta, olisimme varmaan merkinneet nyrkeillämme keltaisella ja sinisellä eimme hänen selkäparkaansa. Nyt on luuloni, että seuraamme teitä kaikki mihin tahansa, joko tahdotte tai ette… Te olette nyt niin köyhä kuin mekin, mutta me tahdomme osoittaa, että pidämme jotakin muuta kultaa kalliimpana. Jos te olette ollut hyvä isäntä onnenne päivinä, niin me tahdomme olla teitä kohtaan yhtä hyviä onnettomuutenne aikana. Niin minä tuumin… En tiedä muiden aikomuksista, mutta kun minä olen puhunut", hän kääntyi muihin päin, "niin antakaa kuulua!"
"Samoin me!" huusi kahdeksan miestä yhdestä suusta, "me annamme henkemme Niilo-herran edestä!"