Steen Sture ei voinut pidättää liikutustaan nähdessään ja kuullessaan miesten rakkauden herraansa kohtaan. Tämä taasen katsoi heitä silmät ja otsa ilosta hohtaen.
"Kiitos!" huudahti hän ojentain käsiään heitä kohden. "Olen siis nyt köyhyydessäni rikkaampi kuin milloinkaan ennen, sillä nyt tiedän, että yhdeksän rehellistä sydäntä ei seuraa minua palkan vuoksi vaan rakkaudesta… Kiitos! Nyt luulen, että voimme aikaansaada jotakin hyvää ja kelvollista yhdessä!"
Niilo puristi vuoroon joka miehen kättä ja käski yhden heistä lähteä etelään hänen vaimonsa, Briita-rouvan luokse kertomaan, mitä oli tapahtunut sekä että hän itse oli lähtenyt Taalainmaahan.
"Ja nyt pois täältä!" huudahti hän viimeiseksi ojentaen kätensä
Steenille.
Mutta silloin kuului hevoskavioin kopsetta, metsän takaa tuli kokonainen ratsujoukko. Kaikki seisoivat kuin kivipatsaiksi muuttuneina.
"Ota minun hevoseni, Niilo, ota minun hevoseni!" huudahti Steen Sture. "Minä olen rauhoitettu, ja sinun miehesi saavat myöskin olla rauhassa… Jumalan nimessä, ota hevoseni, Niilo… silmänräpäyksen kuluttua se on myöhäistä!"
"Ei!" vastasi Niilo, ja hänen silmistään säteili ihmeellinen loisto. "Ei, en tahdo lähteä kuin ajettu hirvi poltetusta talostani. Jos Herra on valinnut minut välikappaleekseen Ruotsinmaan hyväksi, niin voinen hyvällä miekallani raivata itselleni tien täältä… ellei, niin päättyköön ratani tähän. En väisty askeltakaan. Tähän kaadun uskollisen voutini viereen, jos niin on määrätty."
Vielä hänen puhuissa tulivat ensimmäiset hevosenpäät puiden takaa näkyviin. Tuli juhlallinen hiljaisuus, jota keskeytti vaan ritarien ja asemiesten miekkain kalina, jotka he paljastivat.
Mutta sotahuudon sijaan kohosi riemuhuuto taivahille. Tulija olikin Brodde, joka toi pelastettuja hevosia. Hän oli ymmärtänyt, että kiireinen lähtö Penningebystä oli välttämätön, ja siksi hän läksi pohjoiseen päin hevosia etsimään heti, kun näki, että tulipalosta ei mitään voinut pelastaa. Niitä hän nyt toi.
Aikaa ei ollutkaan enää siekailla.