"Ensiksi Lännaan viemään voutini ruumista", käski Niilo, "ja sitten täältä pois!"
Kaksi miestä nosti varovasti ruumiin erään hevosen selkään. Ritarit ja asemiehet nousivat ratsuille ja läksivät tietä myöten Lännan kirkolle päin.
XV.
Iliana-rouvan talonvouti.
Pari päivää edellä kerrottujen tapahtumain jälkeen oli tavattoman lämmin ja kaunis syysaamu. Aurinko paistoi mitä kirkkaimmalta taivaalta, ja suloiset tuuloset toivat pelkkää lämpöä Hammarstadin ihanille seuduille. Pieni virta juoksi solisten tuuheiden lehtipuiden siimeksessä, ja mehiläiset kokoilivat lisätyllä innolla, vuoden viimeistä satoa kennoihinsa. Kaikki oli tyyntä ja rauhallista ikäänkuin tämä maailman kolkka säästyisi ijäti suruista ja huolista.
Kaksi poikaa leikki joen partaalla. He olivat herraslapsia, sen näki heidän vaatteistaan, mutta he olivat suurikasvuisia ja vankkoja, etenkin toinen, joka huvittelihe viskeIemällä kiviä veden pintaan.
"Näitkö, Mauri", sanoi tämä, "näitkö kiveä, se lensi lehmuksen yli!"
Mauri nosti leppeät kasvonsa ylöspäin hymyillen ystävällisesti veljelleen. Hän laski keräämänsä kukat maahan ja otti askeleen sivulle nähdäkseen oikein veljensä voimaa ja nakkaamistaitoa.
"Tuuli sen kiven vissiin vei, Svante!" sanoi hän hymyillen.
"Tuuli!" huusi Svante halveksivasti, heiluttain jo uutta kiveä kädessään, "kas nyt, niin näet, onko se tuuli." Sitten hän heitti erinomaisella taidolla kiven. Se meni korkealta yli suuren lehmuksen.