"Niin, mitäs nyt sanot, Mauri?" sanoi hän tälle voitonriemuisena, "luulen, että nakkaan pian Hammarstadin viiriäkin — se olisi oikein ilkeälle Briita-rouvalle. Mutta mikä tuolla on?… Sorsa! Hiljaa, Mauri, hiljaa, minä otan sen!"
Hän hiipi ryömien pitkin rantaa pensaitten läpi. Mauri ei tahtonut häntä jättää vaan seurasi mukana. Oli kuitenkin pitempi matka, kuin Svante oli ensin havainnut, siihen paikkaan, josta hän voi nakata sorsaa tarvitsematta tehdä itseään naurettavaksi. Mutta päästyään suurella vaivalla sille paikalle, olikin sorsa jo siirtynyt ulommaksi joelle. Tämä kiihdytti vieläkin Svanten intoa.
Hammarstadin tiellä, joka läheni tässä kohden rantaa, ratsasti eräs nainen vankalla hevosella. Huomattuaan pojat pysähtyi hän.
"Mitähän noilla poikalurjuksilla taas on hommana?" kysyi hän eräältä asepojalta, joka ratsasti hänen perässään. "Luulen, etten saa rauhaa, niinkauan kuin jalo orpanani ystävineen on niin lähellä… Svante, sinäkö se olet, Svante?" huusi hän korkealla ja mahtavalla äänellä.
Mutta Svante ei kuullut, tai jos kuulikin ei tahtonut kuulla, vaan konttasi yhä suuremmalla innolla rantaa pitkin. Mauri sitävastoin pysähtyi.
"Mauri, tule tänne, että saan kysyä!" huusi vihastunut rouva pojalle, jonka hän selvästi tunsi, koska tämä oli lähempänä häntä.
Ja Mauri tuli tervehtäin ystävällisesti rouvaa, jonka hän tunsi Hammarstadin Briita-rouvaksi. Mutta Briita-rouva ei näyttänyt katselevan ensinkään mielihyvällä pojan lempeitä ja kauniita kasvoja. Näytti päinvastoin siltä kuin kilttiys ja hyvyys, jota lapsen silmissä oli, olisi synnyttänyt päinvastaisia ominaisuuksia rouvaan. Hänen silmänsä oikein säkenöivät, vaikka suunsa hymyili.
"Tuo on veljesi, joka tuolla juoksee, eikö niin", sanoi hän, "mitä täällä teette?"
"Minä poimin kukkia rannalta!"
"Kukkia, poimitko kukkia… missä ne sitten ovat?"