Mutta Hollinger ei vastannut mitään tähän kysymykseen. Hän seisoi kuin kivipatsas. Ainoastaan hänen teräväin silmäinsä tuli osoitti, että hän oli valppaampi kuin milloinkaan. Ja minuutit kuluivat hitaasti, ikäänkuin aika olisi seisonut aivan paikallaan. Viimeinkin kuului taasen kavioin kopsetta, aluksi hyvin hiljaa, sitten yhä kovemmin, kunnes kuului selvästi, että Hammarstadin pihalle tuli ratsumies, joka pysähtyi yhä vielä avoimen ikkunan alle.
Samassa lennähti nahkakukkaro taas ikkunasta sisään pudoten Hollingerin jalkain juureen. Tämä käski Gummen ottaa se ylös.
"Kaikki hyvin!" kuului Fasten ääni taas alhaalta.
Hollinger pisti nyt kukkaron nuttunsa alle.
"Nyt on työni tehty", sanoi hän. "Mutta ennenkuin jätän teidät tahdon lausua vielä sanasen. Tämän paperin, joka tekee minut teidän kohtalojenne herraksi, annan pyhän kirkon säilyyn, ja niinpian kuin te, Briita-rouva, kerrankaan harjoitatte tähänastista tointanne… niinpian kuin sinä, kehno murhamies, nostat kätesi kostaaksesi minulle, josta kuolema seuraisi, niin jätetään paperi valtakunnan neuvoston käsiin, ja silloin on kohtalonne ratkaistu…"
Hän pysähtyi vähäksi aikaa silmäten läpitunkevasti ensin Gummea, sitten
Briita-rouvaa.
"Se on teistä kummaa", lisäsi hän sitten, "että menettelen niin säälivästi teitä kohtaan, luen sen silmistänne, mutta sen sanon teille suoraan. Siitä saatte kiittää isäänne, Olavi-herraa, Briita-rouva… Hän on kerran pelastanut henkeni, enkä siis tahdo pahalla kostaa hänen hyvää työtänsä. Ja Briita-rouvan vuoksi ja herrani, Niilo Sturen, vuoksi jätän toistaiseksi sinunkin asiasi, Gumme…"
"Mistä olet minua syyttänyt, että olisin salaa murhannut isäsi, Hollinger", lausui Gumme äkkiä, "sitä et voi koskaan laillisesti todistaa!"
"Niin minäkin luulen, ja siksi onkin tuomiosi miekkani kahvassa… Mutta en tahdo nyt, kun herrallani epäilemättä on tärkeitä asioita tekeillä, herättää millään hänen mielipahaansa tai ehkä synnyttää pahoja kieliä hänestä juoruamaan, kun kerran olen hänen asemiehensä. Teen sen myöskin Iliana-rouvan vuoksi, jonka talonvoutina olen nyt ollut!… Annan siis kohtalonne omiin käsiinne… ja luulen, että olette puhettani ainakin ymmärtänyt."
Gummen silmissä välkkyi pedonomainen loisto. Briita-rouva istui kädet ristissä ja katse maahan luotuna. Ehkä oli puhe hänen isästään vaikuttanut häneen — hänenkin sydämessään lienee löytynyt jokin aukko, josta Jumalan aurinko pääsi paistamaan.